Liisa Harmo on työskennellyt eläinlääkärinä jo yli 20 vuotta ja hänet tunnetaan naisena, joka ei pelkää sanoa julki mielipiteitään. Hän aloitti ratsastuksen vuonna 1967 ja on nähnyt siitä lähtien kaikenlaista hevosenpitoa ja hänellä on mielipiteitä.
”Maalla ei ollut mukavaa”
Helsingissä syntynyt ja kasvanut Harmo ei ihannoi Suomi-filmin tapaisia maaseutuyhteiskunnan kulta-aikoja. Hänen mielestään kaupungistuminen on ollut hevoselle suuri onnenpotku. ”50 vuotta sitten hevoset elivät ilman lajitoverien seuraa ja seisoivat tallissa sen ajan, mitä ne eivät olleet työssä. Ei silloin ollut mitään tarhoja eikä lääkkeitä. Suurin osa kärsi puhkurista ja kuoli ähkyyn. Ne elivät navetoissa, joissa ei ollut kunnollista ilmanvaihtoa, ilma oli kuumaa ja kosteaa. Nykyisin kai puhuttaisiin sisäilmaongelmista.” Kehitystä on siis tapahtunut. Ratsastuskoulut ja harrastehevosten omistajat ovat valmiita satsaamaan hevosten hyvään hoitoon, vaikka hän näkee myös sen kehityksen, että hevosesta on tehty arvokas esine, joka vaihtaa omistajaa liian helposti. Eläinlääkäri on myös nähnyt sen, että moni hevosenomistaja löytää netistä tietoa ja ”tietoa”, joista omistaja valitsee sen, mikä sattuu sopimaan hänen ajatusmaailmaansa.
”Yksintarhaus on vastoin lakia”
Tarhaaminen on asia, johon Harmo haluaa kiinnittää huomiota. Hänen mielestään yksintarhaus on eläinsuojelulain vastaista. ”Eläinsuojelulaki sanoo heti ensimmäisenä, että eläimellä tulee olla mahdollisuus lajinomaiseen käyttäytymiseen. Yksintarhaus riistää hevoselta kosketuksen lajitovereihin. Hevonen tarvitsee ensiksi lauman ja toiseksi liikkumatilaa. Jos hevosta pidetään yksin tarhassa ja yksin karsinassa, eikä se koskaan pääse rahnutusetäisyydelle kaverista, se elää onnettoman elämän. Se on laumaeläin, joka on eristetty laumasta”, hän sanoo. Yksintarhausta perustellaan usein hevosen omalla turvallisuudella, mutta Harmo on eri mieltä. Hänen tuntumansa on, että onnettomuusluvut ovat jokseenkin samoja yksintarhatuilla ja yhdessä tarhatuilla.
”Ratsastuskoulut ovat hevoselle hyviä paikkoja”
Ratsastuskoulut ovat Harmon mielestä nykyään mainettaan parempia. Kehityksen avain on ollut tiedostavat asiakkaat. Sellainen ratsastuskoulu, jossa asiat eivät ole hyvin, ei saa pidettyä asiakkaitaan. Ratsastuskeskus Ainon kaltaiset huippupuitteet lähellä kaupunkia ovat vain hyvä juttu, sillä ne pitävät lajia elossa ja näkyvillä. Lisäksi sellaisissa puitteissa hevosillekin pyritään yleensä järjestämään hyvät oltavat. ”Silloin kun minä aloitin, hevosilla oli yhteiskäytössä muutama armeijan vanha satula. Nykyisin jokaiselle ratsulle pyritään tavallisesti etsimään sopiva satula. Nyt sellainen toiminta olisi haitallista yrityksen maineelle. Monessa paikassa hevoset saavat tarhata porukassa, se auttaa niitä jaksamaan työssään. Jos minulla olisi hevonen, myisin sen varmaan johonkin ratsastuskouluun”, hän miettii.
Hevostallien tuetunrakentamisen ehdoissa on vaatimus, että ulkotarhojen välissä tulee olla vähintään 2m turvaväli. Eli yksintarhattavat hevoset ei yllä edes turpaetäisyydellä haistelemaan toisiaan. Tässä lienee kohta, johon pitäisi puuttua…
Se on surullista. Silloin kyllä hevonen tuntee itsensä eristetyksi kavereista.
Entäpä esim. Jalostusorit jotka eivät tule ruunapoikien kanssa toimeen, eivät siedä muita oreja ja on liian innokas tammojen (tiineiden) kanssa???
Oma mielipiteeni on, että ihmisen tulee suojella eläimiä turhalta kärsimykseltä. Joskus se turhan kärsimyksen aiheuttaja on yksilö, joka kyykyttää tarhatovereitaan. Harmon mielestä hevosia tarhataan yksin liian paljon ilman painavaa syytä.
Missä ja milloin Harmo on näin sanonut? Hyvin sanottu, mutta haluan tietää lähteen ja kontekstin, sillä ilman niitä ”uutinen” menettää uskottavuutensa ja muuttuu juuri siksi erittäin kyseenalaiseksi, milloin kenenkin asiantuntijan nimiin laitetuksi ”tiedoksi”, jota netti on pullollaan.
Harmo osallistui Hyvinvoinnilla menestykseen -tapahtuman paneeliin ja nappasin hänet paneelin jälkeen haastatteluun. Tapahtuma pidettiin viime lauantaina Ratsastuskeskus Ainossa Järvenpäässä.
Kiitos. Puutun tähän siksi, että kirjoitat olevasi hevostoimittaja. Kun juttuasi linkitetään eteenpäin, on aina mahdollisuus, että se alkaa elää ihan omaa elämäänsä. Siksi minusta journalistin tulee
– mainita lähde
– laittaa sitaattimerkkeihin vain se, mitä haastateltu ihan oikeasti on sanonut (tuo otsikko on sen verran provosoiva, että se herättää epäilykseni) ja tarkistuttaa sitaatit haastateltavalla
– ja todellakin, kirjoittaa omalla nimellään. Blogistasi en löydä yhteystietoja.
Harrastajakirjoittajalle annan anteeksi, ammattilaiselle en.
Hei Ellikki. Miksi et ole vastannut äskeiseen asialliseen kommenttiin?
Minusta aihe tuli jo käsiteltyä. Vastasin kysymykseen ja sen jälkeen kommentoija vielä kertoi oman näkemyksensä hyvän toimittajan tavoista.
Hienoja psykologien lausuntoja elämästä jota elänyt tsiljoona vuotta sitten,,,, Jos elämä hevosilla on vain parasta ratsastuskouluissa… pitäisiköhän tämän tarinan kertojan tutustua muuhunkin kuin Ainon tilanteeseen… ?
Joskus se turhan kärsimyksen aiheuttaja on yksilö, joka kyykyttää tarhatovereitaan. Harmon mielestä hevosia tarhataan yksin liian paljon ilman painavaa syytä. Ja siltiKÖ ne pitää tarhata samassa tarhassa ….?
Onhan se niinkin että ratsastuskouluissa hevoset ovat ulkona noin 3 tuntia päivässä ja tekevät sen jälkeen 5 tuntia töitä….Perustallissa hevoset ovat ulkona aamu8 – 20 ja siinä välissä ratsastettukkin.
Ihme juttuja 😉
Ratsastuskoulujen joukossa on monenlaisia tapauksia. Harmo puhui siitä, että yleisesti ottaen asiat ovat paremmin kuin vuonna 1967, kun hän aloitti ratsastuksen.
Tonttu olet tosiaan. Meidän rkoulussa hevoset tarhaavat 5h ja töitä tekevät korkeintaan 2h. Mutta yleistysta ja suoranaista valehtelua maailmaan mahtuu.
Ps. Kylläpä on onnellinen se tätipuksutin joka 12h seisoo polviaan myöten paskassa ja jonka ”liikunta” on vartin yksitoikkoista rynkytystä ja loput pussilla silittelyä. Huomaatko, yleistäminen on yllättävänkin helppoa!
Kyllästyttää tää yleistäminen. On olemassa hevosia, jotka viihtyvät itsekseen tarhassa ja kaverin kanssa ei mitenkään.
On myös ratsastuskouluja, joissa tuntsarit ulkoilevat vain sunnuntaisin.
Yksin tarhaava hevonen ei ole eläinsuojelurikoksen kohde. Eläinlääkäri on aina pätevämpi, kun ei yleistä asioita. Joku voi ottaa ainoana totuutena tällaset lohkaisut.
Mitä muuta voi odottaa, kun hevoskoulujen ”mekkakin” opettaa tulevat hevosenhoitajat ja ratsastuksenopettajat siihen, että hevosella on parin tunnin tarhavuoro päivässä, yksin. Siitäkin huolimatta, että olisi joskus tilaa tarhata vaikka koko päivä. Ihan turha hyökätä yksityisten hevostenomistajien kimppuun, jotka hoitavat hevosiaan maalaisjärjellä. Opettakaa opistot ensin opettamaan oikein ja toimimaan suositusten mukaan. Yksintarhausta ei ole laissa kielletty, lajitoveri on suosituksena.
Mielellään sitä tarhaisi hevosta toisten kanssa, mutta mitä voi tehdä, jos se ei vain onnistu yrityksistä huolimatta? Hevosella on iso tarha, jossa mahtuu hyvin liikkumaan ja on kaikin puolin rauhallinen ja tasapainoinen. Sitä on useaan kertaan yritetty tarhata muiden kanssa, aina alku menee hyvin, mutta sitten se alkaa pomottaa muita ja jahdata. Pakko on ollut laittaa välilanka. Sitten se kyllä hakeutuu toisten lähelle, kun se lanka on välissä. Se on aina ollut yksin viihtyvä, toisen ruunan kanssa on edellisellä omistajalla tarhattu.
Hevosissa on yksilöitä, jotka eivät tule toimeen muiden kanssa.
Hevosetkin on tosiaan yksilöitä. Meillä oli aikoinaan poni, joka ei osannut olla ollenkaan yksin. Sille hommattiin kavereita. Alkuun kaverina oli aina joku ylläpitohevonen, tai täysihoidossa oleva (pikku talliin ei mahdu kahta enempää, eikä siis hevosen lisäksi kuin poni). Eka hevonen, lämminveritamma joka hommattiin kaveriksi, ei välittänyt ponista ollenkaan. Voin vannoa, että se suorastaan inhosi sitä. Asui tarhassa ollessaan mieluummin sen toisessa päässä, jos poni oli toisessa päässä, eli hakeutui siitä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, että sai olla rauhassa yli-innokkaalta seuralaiselta.
Viimein saatiin sitten oma hevonen ponin seuraksi. Sellainen herrasmies ruuna, joka jo suostui ponin ehdotuksiin rapsutuksesta ja kesti urheasti sen pomotukset kaikilla ”noin kymmenellä” heinäkasalla ja leikkiin kutsut, vaikkakin usein vähän ”onks mun pakko tätä taas”-ilmein.
No, sitten poni vanheni ja lopulta se oli pakko päästää vihreämmille laitumille.
Jäljelle jäi tämä herrasmiesruuna, joka saa jäädä viimeiseksi hevoseksi, uutta en enää voi ottaa.
Ruuna ei kuitenkaan edes näyttänyt huomaavan ponin lähtöä.
Eikä se tunnu olevan muutenkaan järin kiinnostunut lajitovereistaan. Laitumen on ohittanut muutaman kerran vieras hevonen ja joskus ruuna on, päästyään karkaamaan aidoista, ohittanut matkalla pari vierasta laumatoveria, mutta eipä ole koskaan kiinnostanut herraa sen enempää.
Huomion näyttää vievän ainoastaan kaikki se mikä on syötäväksi kelpaavaa ja nyt siitä ei tarvitse enää tapella kenenkään kanssa…
Mikä on hänen osaamisensa hevosista? Ratsastuskoulu?
Hän on ratsuhevosiin erikoistunut eläinlääkäri.
Jes, Lissu puhuu aina niin asiaa! Mutta eihän tästä maasta paremmin ja enempää hevosiin perehtynyttä ihmistä, eläinlääkäriäkään, löydy.
Tietysti on poikkeuksia, mutta onhan se selvää että suurin osa laumaeläimistä viihtyy parhaiten laumassa, siksi on ihan naurettavaa että nämä yhden tai ehkä jopa kahden hevosen tuoreet omistajat ovat niin varmoja ettei heidän hevosensa halua seuraa ja yrittävät omalla tulkinnallaan siitä yhdestä onnettomasta hevosesta perustella että Lissu on väärässä 😀 Mikään lemmikkinä pidetty eläin ei ole omistajiensa taholta niin väärin ymmärretty kuin hevonen. Valitettavasti.
Kiinnostaisi se, miten hyvin on huomioitu hevosen aiempi kasvuympäristö niiden hevosten osalta, joiden kerrotaan erityisesti ja vain viihtyvän yksikseen?
Jos eläin on saanut kasvaa laumassa ja sen sosiaaliset taidot ovat saaneet kehittyä, ovat kai edellytykset myöhemminkin yhteistarhaukseen yleensä olemassa? Jos sitten tällainen eläin eristetään, kai sitä voidaan pitää onnettomana sikäli, ettei se pääse käyttämään niitä taitoja, jotka sillä on ja jotka sille varmasti tuottavat tyydytystä.
Eikö mikä tahansa laumaeläin käy melkoisen prosessin läpi, jos se eristetään lajitovereistaan? Kun se prosessi on läpikäytynä, on eläin muutunut, pakostakin. Jotkut vuosienkin yksinolon jälkeen oppivat kuitenkin olemaan yhteistarhauksessa, jotkut taas ovat pysyvästi menettäneet ne sosiaaliset taidot. Näin ollen: on varmasti totta, että jotkut hevoset näyttävät viihtyvän yksin, eivätkä kaipaa lajitovereitaan. Se ei kuitenkaan johdu lähtökohtaisesti hevosesta vaan siitä, että ihminen on sen yksinoloon väkisin sopeuttanut?
Ja – jottei nyt tulisi sitä yleistystä – niin tietenkin, jokainen hevonen on yksilö, kuten mikä tahansa eläin. Mitä edellä sanoin, ei ole pätevää jokaisen yksilön kohdalla. Kuitenkin, haluan kiinnittää huomiota siihen, että se, miten eläin näyttää toimivan ja viihtyvän nyt, nykyisellä omistajallaan, kertoo aina taustoista: edelleen se, miten eläintä pidetään nyt, vaikuttaa siihen, millaisena se näyttäytyy seuraavalla omistajallaan. Onko yksin viihtyvä hevonen – yksin viihtyvä – vain siksi, että siitä on sellainen tehty?