Suomen ainoat todelliset villivarsat asuvat Korkeasaaren eläintarhassa. Helsinkiläistyneet Mongolian villihevoset elävät sisarustensa ja vanhempiensa kanssa laumaelämää saaren korkeimmalla kohdalla, missä kesäisin aurinko porottaa ja talvisin kylmä tuuli tuivertaa – ihan kuin kotona Mongoliassa. Peruslauma koostuu orista ja kahdesta tammasta, sen sijaan varsat vaihtuvat. Varsoja on tällä hetkellä neljä: vuotiaita ja keväällä syntyneitä on kumpiakin kaksin kappalein. Varsat pyritään lähettämään muihin eläintarhoihin ennen kuin ne kääntyvät kaksivuotiaiksi. Viime vuoden varsoilla on siis syksyn aikana edessään muutto uuteen kotiin, vielä ei tiedetä minne. Eläintarhat eivät myy eläimiä vaan vaihtavat niitä keskenään. Vaihtaminen on nollasummapalapeliä, jossa jokainen eläintarha loppukädessä saa yhtä paljon kuin antaa. Korkeasaari voi esimerkiksi antaa hevosvarsan Ruotsiin ja saada Saksasta sopivan peuran.
Eläintenhoitaja Mona Söderblom kertoo, että lauman ori Elan on 16-vuotias ystävällinen isähahmo, joka kohtelee hyvin kahta tammaansa ja varsojaan. Varsoista voi kyllä nähdä, että ne tuntevat olonsa luottavaiseksi isän seurassa. Tammat Sprotte ja Ella ovat aikoinaan tulleet Saksasta. ”Hevosista pidetään kantakirjaa, josta voidaan nähdä suku ja sen mukaan on valittu tammoja, jotka eivät ole läheistä sukua orille. Tällä pyritään pitämään sisäsiittoisuuden ongelmat poissa ja laajentamaan geenien kirjoa. Ori on lauman suojelija, joka epätavallisten tilanteiden sattuessa kerää lauman taakseen ja vartioi niitä vaaralta.”
”Villihevosia on nykyään enemmän tarhoissa kuin luonnossa. Viimeiset aidot villihevoset kuolivat sukupuuttoon 1960-luvulla, nykyinen kanta Mongoliassa on eläintarhoista peräisin. Kun eläimiä palautetaan luontoon, niitä tarhataan ensin Tšekissä laajoissa aitauksissa, joissa ne saavat totutella elämään luonnossa”, kertoo Söderblom.
Villivarsa
Oikeasti villejä
Korkeasaaren hevoset ovat pakostakin tottuneet ihmisiin, kun aidan takaa kulkee joka vuosi tuhansia ihmisiä. Silti ne eivät ole kesyjä. Lauman aikuisia hoidetaan jonkin verran ja pienet hoitotoimenpiteet onnistuvat ilman rauhoitusta. Niitä ei kuitenkaan hoideta samalla tavalla kuin kesyhevosia, ja etenkin nuoret halutaankin pitää villeinä siltä varalta, että ne saattavat jonain päivänä päästä luontoonpalautusohjelmaan mukaan. Vaikka ne näkevätkin ihmisiä ja saattavat tulla aivan aidan viereen haistelemaan, ruokinta-aikaan ne silti pitävät turvallista etäisyyttä ruokkijaan ja käyvät heinän kimppuun vasta, kun ihminen on poistunut siitä huolimatta, että ne kyllä tunnistavat hoitajansa. Paitsi ihmisen, ne tunnistavat myös vaatteet. Söderblom kertoo, että ne odottavat saavansa ruokaa nähdessään hoitajien vihreään univormuun pukeutuneen ihmisen, vaikka tämä ei olisi niiden oma hoitaja. Lisäksi ne tunnistavat äänestä tutun mönkijän, jolla heinää kuljetetaan.
Hevostenhoitajan työ on enemmän villieläinhoitajan kuin kesyhevostenhoitajan työtä, niitä hoidetaan samalla tavoin kuin vaikkapa peuroja. Hoitajan päätehtäviä ovat ruokkiminen ja aitauksen pitäminen siistinä. ”Hevoset ovat tällä hetkellä pulskassa kunnossa, sillä varsoja imettävät tammat tarvitsevat riittävästi ruokaa. Koko lauman ruoka-annos viedään aitaukseen, niitä ei voida ruokkia yksitellen”, selostaa Söderblom samalla, kun toinen hoitaja Thomas Claesson jakaa heinät. Niinpä kaikki hevoset ovat syöneet melko reiluja annoksia. Heinäsatsi levitellään niin, että paalit sijoitetaan vähän matkan päähän toisistaan. Jos koko heinäannos olisi yhdessä kasassa, ruoka voisi aiheuttaa nahistelua kun kaikki eivät mahtuisi syömään yhtaikaa. Tuulisina päivinä heinät laitetaan videossa näkyvän juurakkokasan juurelle, jotta ne eivät lentäisi tiehensä. Risut tarjoavat samalla puuhaa ja hevoset syövät heinänsä hitaammin risujen joukosta. Syksyn aikana eläintarhan hevoset kehittävät muhkean pörröturkin, ja talvella voi tarhassakävijä nähdä aitauksessa suloisia karvapalleroita.
Siimaselkäinen villihevonen.
