Jokaisella maanosalla on korujen suhteen oma tyylinsä ja omat suosikkiaineksensa. Meillä Euroopassa tyyli on melko hillitty, pastellit ja tummat sävyt ovat olleet suosittuja. Koruja on käytetty lähes yhtä kauan kuin ihmisiä on ollut. Koru on ollut aseman ja vaurauden merkki niin miehillä kuin naisilla. Mitä korkeampi asema, sitä enemmän koruja. Vanhoissa tauluissa parhaimpiinsa pukeutuneet arvohenkilöt ovat suorastaan kultakorujen ja jalokivien peitossa. Niitä on hatuissa, hiuksissa ja vaatteissa. Renessanssin aikana korujen käyttö oli suorastaan yletöntä.
Eurooppalainen bravuurinumero on kuitenkin aina ollut lasi ja lasinkäsittelytaito. 1400-luvun Venetsia oli tunnettu lasistaan, kristalli keksittiin antiikin Roomassa ja nykypäivänä tsekkiläiset lasitehtaat edustavat alansa huippua maailmassa. Moneen taipuvana materiaalina lasista saattoi tehdä helmiä, ja ne oli mahdollista värjätä halutulla värillä. Uudessa maailmassa lasihelmet olivat uusi ja ihmeellinen asia. Eurooppalaiset ostivat legendan mukaan lasihelmillä Amerikan intiaaneilta rannikkosaaren, jolle annettiin nimeksi Manhattan. Maan arvo on sittemmin kohonnut sillä paikalla. Valitettavasti hyvä tarina taitaa olla vain tarinaa.
Roomalainen lasiteollisuus oli alkuna Venetsian lasille, joka nousi kukoistukseensa renessanssin aikana halliten maailman helmimarkkinoita. Venetsian edustalla oleva Muranon saari on edelleen tuttu nimi muranohelmistä. Tunnettuja italialaisia helmiä ovat myös millefiori (tuhat kukkaa), mosaiikkihelmet, kuviohelmet (chevron) ja parasta lasinpuhallustaitoa edustavat lamppuhelmet. Moni afrikkalaiseksi mieltämämme helmityyppi on oikeasti kotoisin Venetsiasta, sillä niitä vietiin Afrikkaan suuria määriä. Etenkin chevron-kuviohelmistä tuli suorastaan statussymboleita, ne olivat heimopäälliköiden suosiossa. Näin ne sekoittuivat osaksi afrikkalaista korumaisemaa.
On eurooppalainen koruhistoria muutakin kuin Venetsian lasia. Brittein saarilla 1800-luvulla Whitbyn pikkukaupunki kukoisti kuningatar Viktorian ansiosta. Sieltä louhittiin mustaa hiilikiveä, josta kuningatar teki surukorun miehensä Albertin muistoksi. Albertin lisäksi oman muistokorun saivat useat kansallissankarit, mikä aiheutti varsinaisen villityksen. Alamaiset totta kai halusivat parhaansa mukaan jäljitellä hovia. Whitbystä louhittiin hiilikiveä minkä ehdittiin, mutta sekään ei riittänyt tyydyttämään valtavaa kysyntää. Ranskasta tuotiin heikompilaatuisia jäljitelmiä, joita britit kutsuivat ranskalaiseksi lasiksi. Hiilikiveä osattiin kopioida myös Brittein saarilla, esimerkiksi emalilla päällystetyt värjätyt puuhelmet saatiin muistuttamaan kovasti hiilikiveä.
Helmet ovat olleet merkittävässä roolissa myös uskonnoissa. Eurooppa tunnettiin kristittyjen maanosana, yhteen aikaan Euroopan rajaksi katsottiin islamin ja kristillisyyden raja. Valtauskonto oli ja on edelleen katolilaisuus, mutta ennen uskonpuhdistusta se oli vieläkin merkittävämmässä roolissa. Helmiä käytetään rukousnauhoissa. Tämä on vaikuttanut siihen, että englannin kielessä sana bead tarkoitti aiemmin rukousta. Yksi helmi on rukous katolilaisen rukousnauhassa, niiden väliin voi vetää yhtäläisyysmerkin. Ei ihme, että sanakin on ollut sama.
Suomalaiseen koruelämään pätevät samat asiat kuin eurooppalaiseen, virtaukset saapuivat tänne hieman myöhemmin ja vaatimattomampina, sillä Suomessa ei ollut hallitsevaa luokkaa (lukuun ottamatta Juhana-herttuan hovia Turun linnassa) eikä näin ollen koruille kovin suuria markkinoita. Koruseppiä oli jonkin verran, mutta hekin joutuivat tekemään hopeaesineitä ja muita koriste-esineitä kultasepäntyön ohella.
Lähteet:
Verkkolähteet esiintyvät tekstissä.
Kirjalliset lähteet:
Janet Coles & Robert Budwig: The complete book of beads
J. Anderson Black: A history of jewels
Raimo Fagerström: Suomalaisia antiikkikoruja
