Bloggaajia on monta lajia. Toiset kirjoittavat enemmän tekstiä, toiset tekevät kuvapostauksia. Yllättävän harva osaa kuitenkin kirjoittaa rakasta suomen kieltämme oikein. En väitä itsekään osaavani sitä täydellisesti, mutta jotain kertoo se, että uravalintoja miettiessäni moni ehdotti minulle äidinkielenopettajan uraa. Vastasin, että muuten hyvä, mutta minulla ei ole riittävästi pinnaa siihen tehtävään. Pinna on iän myötä kasvanut, mutta lukion päättäneellä parikymppisellä sitä ei ollut. Tiesin sen jo silloin, ja uskon edelleen, että tein oikean ratkaisun. Kiinnostus äidinkieltä kohtaan ei ole hävinnyt vuosien myötä mihinkään, kielinatsius on vain jalostunut haluksi auttaa toisia. Tänään olen kuitenkin päättänyt olla opettaja. Tämä pieni oikeinkirjoitusopas kertoo bloggaajille ja muille pari pientä juttua, jotka parantavat tekstinne tasoa, ja sitä myötä koko blogia.
Yhdyssanat
Yhdyssanat ovat yksi vaikeimpia asioita, ja niissä tulee itselläkin tehtyä epähuomiossa joskus virheitä. Ne ovat kuitenkin tärkeitä, sillä ne tekevät tekstistä sujuvaa luettavaa. Lausetta voi olla vaikea hahmottaa muuten. Erikseen kirjoitetut sanat voivat tarkoittaa aivan eri asiaa kuin samat sanat yhteen kirjoitettuina. Joskus lause voi saada hullunkurisen vivahteen. Yhdyssanoja on kahta lajia:
1) sanoja, jotka ovat aikojen kuluessa sulautuneet yhteen tarkoittamaan tiettyä, kapeasti rajattua asiaa. Hevosen hoitaja > hevosenhoitaja, ponin häntä > poninhäntä. Merkitysero on joskus vain vivahde, tai molemmat muodot saattavat tarkoittaa samaa. Esimerkkisana ”hevosenhoitaja” on hyvä esimerkki merkityserosta, sillä hevosenhoitaja on ammattinimike, ja päähuomio on hoitajassa, ihmisessä. Hevosen hoitaja on henkilö, joka hoitaa tiettyä hevosta, mutta ei välttämättä tee sitä työkseen. Tässä tapauksessa tavallisesti tekstiyhteyden päähuomio on hevosessa. edit: ammattinimikkeen oikea sanamuoto on hevostenhoitaja.
2) sanoja, joilla on pääsana (loppuosa) ja määriteosa (alkuosa). Loppuosa kertoo, mistä on kyse, alkuosa tarkentaa sitä. Esimerkiksi jos loppuosa on ”lauma”, alkuosa tarkentaa, onko kyse koiralaumasta, leijonalaumasta vai hevoslaumasta – vai onko kyseessä koira, joka on tullut laumasta: ”koira laumasta”. Vanha ja toimiva konsti on koettaa, sopiiko sanojen väliin -kin-pääte. Jos yhdistelmä kuulostaa järkevältä päätteen kanssa, sanat kirjoitetaan erikseen. Jos se kuulostaa hullulta, sanat kuuluu kirjoittaa yhteen.
Esimerkiksi: ”On minulla raitakin paidassa.” Kuulostaa melko järkevältä. Paidassa on raita(kin). Sanat kirjoitetaan erikseen.
”Tuolla istuu poika raitakin paidassa.” Raitapaitapojan kohdalla lauseessa ei ole järkeä, joten raitapaita on yhdyssana. Pääte kuulostaa järkevältä vain sanan lopussa (raitapaidassakin), joten sillä tavalla saa selville, missä sanan loppu on.
Tässä muutama esimerkki tästä yhdyssanaryhmästä:
”Tulitikku käteen” – ”Tuli tikku käteen”
”Istun peräkärryssä” – ”Istun perä kärryssä”
”Eläinlääkärin vastaanotolla” – ”Eläin lääkärin vastaanotolla”
”Pitkäkarvainen kissa” – ”Pitkä karvainen kissa”
”Naulassa roikkuu vieraspyyhe” – ”Naulassa roikkuu vieras pyyhe”
Sanat, jotka lausutaan eri tavalla kuin kirjoitetaan
Yhdyssanat eivät ole ainoita, jotka tuottavat vaikeuksia monelle kirjoittajalle. Suomen kieltä lausutaan ja kirjoitetaan melkein samalla tavalla, mutta ei aivan. Joidenkin sanojen kohdalla puhuttu kieli lähtee ”oikaisemaan” tai muuttamaan sanaa helpommin lausuttavaksi. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi itsekin ja olenpa. Niille kaikille on yhteistä se, että niissä on sana+pääte. Sanan jälkeen oleva pääte –kin/-kaan/-kään tai –pa/pä kahdentaa konsonantin puhekielessä, koska on helpompi lausua
Kaava on melko yksinkertainen: aina kun haluat lisätä päätteen, lisäät sen vain sanan perään ilman ylimääräisiä kirjaimia välittämättä siitä, miltä se kuulostaa.
Olen+pa
Niin+pä
On+pa
Kerro+pa
Istu+pa
Kävele+pä
Itse+kin
Ole+kaan
Minne+kään
Ihme+kään
Lisäksi pari sanaa, jotka jostain syystä usein kirjoitetaan väärin
Väliviivojen käyttö
Kolmas vaikeuksia tuottava kohta tuntuu monelle olevan väliviivat, etenkin sanojen vuosi ja vuotias kohdalla. Missä tilanteessa niitä kuuluu käyttää ja missä ei?
Sanassa 20-vuotias väliviiva kuuluu laittaa, sillä vuotias on adjektiivi. Mikä tahansa, missä on adjektiivi numeron perässä, saa väliviivan: 3-säikeinen, 5-mastoinen, 7-kertainen, 30-vuotinen. Voi auttaa muistamaan, kun ajattelet että nelivuotias on yhdyssana ja sen numerollinen muoto on 4-vuotias.
20 vuotta kirjoitetaan ilman väliviivaa, sillä vuosi on substantiivi ihan siinä kuin muutkin sanat: 12 sukkaa, 5 satulahuopaa, 3 lasta, 10 euroa.
Kun näitä lyhennetään niin, että vuotias- ja vuosi-sanoista jää vain v-kirjain jäljelle, asiat eivät muutu. Jos täyspituiseen sanaan tulee väliviiva tai välilyönti, sama tulee myös lyhenteeseen:
20-vuotias = 20-v.
20 vuotta = 20 v.
Yleinen tapa on myös kirjoittaa ne kokonaan yhteen: 20v. Se ei ole oikein, mutta käytän sitä joskus itsekin esimerkiksi tekstiviestissä, jossa merkkien määrä on rajattu.
Joskus näkee myös ilmaisun ”2015-luvulla”, mutta sellaista ei ole olemassa, sillä sana ”luku” viittaa vuosikymmeneen ja 2015 ei ole vuosikymmen vaan vuosi. Oikea ilmaisu on joko 2010-luvulla tai vuonna 2015.
Piste, huutomerkki ja kysymysmerkki tulevat suoraan virkkeen perään ilman välilyöntiä. (Ei siis näin !)
Miten voi parantaa kirjoitustaitoaan?
Oikeinkirjoitus on taito siinä missä mikä muu tahansa. Toisilta se käy luontevammin, mutta kaikkien on mahdollista oppia kirjoittamaan oikein. Niille, jotka haluavat kehittyä kirjoittamisessa, suosittelen lehtien ja kirjojen lukemista, myös Aku Ankka -lehti on kuuluisa hyvästä kielestään. Paljon voi oppia jo lukemalla, etenkin jos kiinnittää huomiota lukemaansa tekstiin ja sen oikeinkirjoitukseen. Lukeminen myös laajentaa sanavarastoa. Lähes kaikki hyvät kirjoittajat lukevat itse paljon. Lukiessa saatua mallia täytyy sitten harjoitella kirjoittamalla. Alkuun voi lähteä pienestä, esimerkiksi Facebookin tilapäivitykset ja kommentit ovat sopivan lyhyitä tekstejä, että niiden parissa jaksaa miettiä hetken kirjoitusasioita. Bloggaajat voivat asettaa tavoitteekseen, että ensi alkuun muutaman ensimmäistä virkettä menevät oikein. Kun asiat alkavat loksahdella, määrää voi lisätä. Google-hakuun en luottaisi kovin paljon, se antaa yhtä paljon vääriä kuin oikeita tuloksia. Loppuun listaan vielä neljä blogia, jotka ovat oikeinkirjoitukseltaan esimerkillisiä.
Ruuhkavuosiratsastaja
Ei oo totta
Masan kynästä
Popot pogoillen
Artikkelikuva: sweetjessie, julkaistu Creative Commons -lisenssillä. H niin ko heone.
Muodot [istupa] tai [olekin] eivät kyllä ole sen vaikeampia fysiologisesti tuottaa kuin [istuppa] tai [olekkin]. Suomen kielessä seuraavan sanan alkukonsonantti kahdentuu, jos sana on esimerkiksi käskymuotoinen verbi, verbin perusmuoto, hame-tyypin nomini (nomini, joka päättyy e:hen, joka pitenee taivutusmuodoissa) tai allatiivimuotoinen (sijapääte -lle) sana. Muitakin ns. loppukahdennuksen aiheuttavia tapauksia on. Näin ollen lausumme myös [menep pois], [tulet tänne], [hernekkeitto] jne. Sanaa ”nallekarhu” ei kuitenkaan lausuta *[nallekkarhu], koska nalle ei ole hame-tyypin nomini, sillä genetiivimuodossa ”nallen” e ei ole pidentynyt, toisin kuin vaikkapa helle- tai amme-sanojen genetiiveissä ”helteen”, ”ammeen”. Kahdennus vaikuttaa myös liitepartikkeleihin, kuten -kin tai -pa/-pä, mutta ei omistusliitteisiin.
On sanoja, jotka loppukahdennuksen kanssa tarkoittavat eri asiaa kuin ilman. Esimerkiksi ”menekin” voi olla mennä-verbin käskymuoto + -kin, lausutaan [menekkin], mutta jos sen ääntää [menekin], kyseessä on menekki-sanan genetiivimuoto. Lähes kaikkien -ata/-ätä-loppuisten sekä kaikkien -da/-dä-loppuisten verbien (lukuun ottamatta verbejä nähdä ja tehdä) käskymuoto kirjoitetaan samalla tavalla kuin verbien preesensin yksikön kolmas persoona. Käskymuodot aiheuttavat loppukahdennuksen, mutta preesensin yksikön kolmannen persoonan myöntömuodot eivät. Näin ollen voimme sanoa [maalaapa hän hyvin], mutta toisaalta sanomme [maalaappa taulu valmiiksi]. Kirjoitettuna molemmat lauseet alkavat sananmuodolla ”Maalaapa”. Näin ollen väittäisin, ettei ole yhtään vaikeampi sanoa [istupa] kuin [istuppa], sillä ”istu” voi puhekielessä olla imperfekti (kirjakielellä istui). Tämän lisäksi Porin murteessa ei ole loppukahdennusta.
Siinä olet oikeassa, että on helpompi lausua [ompa] kuin [onpa]. Koska [p]-äänne tuotetaan huulet yhdessä, niin huulet haluavat mennä yhteen jo n:n kohdalla, saaden aikaan [m]-äänteen. Tämä nasaaliassimilaatioksi kutsuttu ilmiö on yleinen muissakin kielissä.
PS. Millä niistä useista Creative Commons -lisensseistä tekstisi on julkaistu?
Kiitos kommentistasi.
Artikkelikuva (ei teksti) on julkaistu Attribution-NonCommercial 2.0 Generic -lisenssillä.
Yleensä en jaksa nillittää tästä liian yleisestä virheestä, mutta kerran kyse on oikeinkirjoitusoppaasta, niin se sallittakoon. Ammattinimikettä hevosenhoitaja ei ole olemassa. Sen sijaan hevostenhoitaja on, ja tätä varmasti tarkoitat.
Kiitos tarkennuksesta. Korjasin sen tekstiin.
Kiitos maininnasta, Ellikki, ja kommentistasi, VH. Nyt minun ei tarvinnut luennoida ek-deverbaaleista ja siitä, miksemme syö lihassoppaa, vaikka saammekin hernekkeittoa torstaisin.
Ihan vain tuossa viimeisessä lauseessa joka löytyy tekstistäsi ihmetyttää hieman tuo ”ko” sananen. Ehkä olet sen tarkoituksellisesti siihen väärin kirjoittanut, mutta herääkin kysymys että miksi? :)
Se on tarkoituksellista, kyllä. Kotiseutuni Vakka-Suomen murteissa kuin-sana sanotaan ”ko” tai ”kon”. Sanonnan mukaan G-kirjain lausutaan Raumalla ”gee niin gon goer (koira)”, mutta g:tä käytetään yleisesti vain Rauman murteessa. Turkuun päin mennessä se katoaa jo Laitilan kohdalla, niillä main irvaillaan raumalaisille sanoen ”Kee niin kon koer”. Hevonen on heone, joten en malttanut olla laittamatta loppuun kuvatekstiä ”H niin ko heone”.