Olen varovasti astumassa aidatun alueen ulkopuolelle ratsastusurallani. Tuttavallani on suomenhevonen, joka on jännevaivojen takia käyntikuurilla, ja saan käydä sitä taluttelemassa ja ratsastelemassa jalan kunnon mukaan. Kenttää ei ole, mutta maastoja löytyy. Pääsin ensi kertaa 23 vuoteen maastoon, sillä olen vain kerran ollut leirillä porukan mukana maastossa. 23 vuoden takainen maastoilu ei ollut kokonaan mukava kokemus, sillä olin itseäni edistyneempien leirillä ja koetin räpeltää porukan perässä eikä ohjaajakaan ollut paikalla, sillä hänelle tuli kiireellistä tekemistä ja saimme touhuta omiamme yhden iltapäivän.
Tällä kertaa pääsin hetkeksi peltotielle. Itse maastoretki jäi melko lyhyeksi, sillä jalka alkoi vaivata vartin jälkeen ja hyppäsin alas taluttamaan. Päivästä jäi kuitenkin hyvä mieli, ja se on jo paljon. Minulle arkajalkana sopii ihan hyvin, että ennen kuin hevoseen paremmin tutustun, menemme ihan vain käyntiä. Suomenhevoset kun tuppaavat olemaan virkeitä ratsuja pienen otantani perusteella.
Tähän asti lähimpänä maastoilua on ollut se, kun ratsastuskoulussa tunti pidetään pari-kolme kertaa vuodessa ulkona. Siellä ollaan ulkona, mutta on aidat ympärillä. Ulkokentällä olemisessa on osittain samoja elementtejä kuin maastossa: melkein kentän viereltä kulkee kylätie, jolla kulkee toisinaan auto tai mopo. Kentän laidalla on ruohoa ja sen ympäristössä on toisia hevosia. Kaikkea sellaista ulkoelämää, mitä ei maneesissa ole. Ulkona tunti pidetään silloin, kun on kaunis kevät- tai syyspäivä. Kesällä sen sijaan ei ole ulkotunteja kovin paljon, koska osa hevosista saa sätkyn paarmoista ja polttiaisista. Olen tehnyt mielenkiintoisen havainnon: johtunee ehkä virikkeiden kirjosta tai jonkinlaisesta luonnollisesta olotilasta, mutta hevoset ovat usein rauhallisempia ulkokentällä.
Kun lyhyt maastolenkkini kulki vain pellonreunan hiekkatietä, ajattelin jo, että siinä ei ole mitään kerrottavaa. Vasta pari päivää myöhemmin oivalsin, että olin nyt ensi kertaa käynyt ratsastuskouluelämän ulkopuolella. Tähän asti kaikki hevosteluni on ollut tuntihevosen kanssa ratsastuskoulumaisissa olosuhteissa. Tämä pieni maastolenkki oli ensimmäinen kerta, kun ratsastin ihan yksityisessä omistuksessa olevalla hevosella, ja huomasin selvästi eron. Pienet pohkeet ja pidätteet riittivät, hevonen käveli omalla moottorilla reipasta käyntiä ihan omasta tahdostaan. Tuntiopettajani sanoo välillä, että vaikutan siltä kuin uskoisin hevosen menevän rikki, kun avut ovat joskus turhankin hentoja. Tässä tapauksessa siitä ”viasta” oli hyötyä, sillä ne olivat nyt riittäviä. Muuten tämän hevosen kanssa ei pidä liikaa pehmoilla, tai se alkaa pomottaa. Minulle on nyt auennut ihan eri maailma, jossa ratsastuskouluhevosten kanssa opitut tavat eivät välttämättä toimi.
