Huiput kisaavat tällä hetkellä Aachenissa ratsastuksen EM-kisoissa, kouluratsastuksen osalta mestari on jo selvillä. Tällä kertaa olen katsonut televisiosta kouluratsastusta erityisesti oppimisen kannalta, sillä katsomalla oppii. Jorma Kainulaisen kansantajuinen selostus auttaa näkemään eron hyvän ja huonon suorituksen välillä, ja kun jokainen ratsastaja menee samat kuviot vuoron perään vapaaohjelmaa lukuunottamatta, silmä harjaantuu hiljalleen näkemään pieniä tahtirikkeitä, töksähteleviä siirtymisiä, mutta myös rentoa ja laajaa käyntiä, vaivattoman oloista askellusta ja hyvää sulkutaivutusta. Jokainen meistä väistämättä vertaa itseään ruudussa näkemiinsä ratsastajiin ja osa näkee sielunsa silmin itsensä siellä.

Mitäkö sitten näin, opin ja ajattelin?

1. Parhaat ratsastajat eivät lipsu perusasioista. Hyvä tie, oikea-aikaiset avut ja suora hevonen, istuminen suorassa ja katse eteen ovat asioita, joita sekä tavallisen tuntiratsastajan että maailman parhaan tulee pitää mielessä. Jos näistä lipsuu, ei tule koskaan maailman parhaaksi. Ja minä lipsun, istun vinossa ja katson maahan. Jo katseen nostaminen auttaisi suoristamaan vartaloa.

2. Ei pidä antaa periksi. Tämä on varmaan omassa ratsastuksessani yksi tekijä, jota voisin parantaa. Huomaan liian usein ajattelevani: ”No, ei se laukka nyt noussut eikä me ihan käyty kulmassakaan. Seuraavalla kierroksella sitten.” Sen sijaan pitäisi ajatella: ”Ja sinähän hepo nostat sen laukan ja menet sinne kulmaan asti!” Kokeilin viime ratsastustunnilla tätä tomerampaa ajattelutapaa, ja kas, hevonen kuunteli vähän tavallista paremmin.

3. Heillä hartiat pysyvät paikallaan, reidet ja lantio melkein hölskyvät. Mielikuvaharjoituksilla voin päästä vähän lähemmäs sitä, että keskivartalo joustaa. Venyttely ja zumban tapaiset lantionpyöritysharjoitukset auttanevat siihen, että muistutan satulassa tulevaisuudessa vähän jäykkää ja toiseen suuntaan kallellaan olevaa pökkelöä, joka kulkee katse kohti maata.

4. Minusta ei koskaan tule huippua, mutta minusta voi tulla vähän parempi. Huippu-urheilijan elämä on oikeasti melko yksinäistä puurtamista, joka ei houkuttele. Minulla ei ole sitä kunnianhimoa ja kilpailuviettiä, joka motivoisi harjoittelemaan viitenä päivänä viikossa.

5. Nämä hienot ajatukset pysyvät mielessä varmaankin noin kaksi viikkoa kisojen päättymisen jälkeen, ja olen taas liian helposti periksi antava vino ja jäykkä pökkelö. Mitä me opimme tästä? Pahoin pelkään, ettemme niin yhtikäs mitään.