Tänä kesänä olen saavuttanut yhden etapin: olen saanut maastoluvan. Ratsastuskoulullamme on käytäntö, että oppilas pääsee ulos luontoon vasta kun opettaja katsoo hänen olevan kykenevä hallitsemaan hevosta riittävässä määrin. Luonto voi olla arvaamaton ja ulkona voi sattua mitä tahansa, tulla vastaan hirvi tai karhu, marjastaja tai metsästäjä. Ei ole aitoja eikä seiniä pysäyttämässä laukkaavaa hevosta. Kun osa poluista kulkee armeijan harjoitusalueen kautta, siihenkin täytyy varautua.
Viime lauantaina koitti historiallinen päivä, kun pääsin viimein porukan mukana metsään. Edellinen päivä ja yö oli ollut sateinen, mutta retken ajan meille paistoi aurinko. Saatoin lähteä matkaan turvallisin mielin, sillä porukan muut ratsastajat olivat kokeneita maastoilijoita ja kaikkein kokenein oli 23-vuotias ratsuni. Kaiken nähnyt hevonen ei välittänyt traktoreista eikä autoista. Sen sijaan ruoho kyllä herätti siinä reaktioita, sain olla vähän väliä muistuttamassa hevoselle, että retken pääasiallinen tarkoitus ei ole ruokailu. Se vei minut kapealla metsätiellä sateen kastelemien lehvien läpi ja haukkasi samalla oksan tyhjäksi kuin kirahvi hidastamatta juuri kulkuaan. Samalla se ravisti puusta vedet meidän molempien päälle, eikä ollut suinkaan porukan ainoa kirahvi. Metsästä tulikin ulos kastuneita ratsastajia.
Sateet olivat tehneet lammikoita hiekkateille ja oli hauska seurata, miten hevoset suhtautuivat lätäköihin. Johtohevonen varoi tarkasti kastelemasta varpaitaan, sitä seurannut ratsuni kulki perässä samoja jälkiä pitkin. Viimeisenä tuleva sen sijaan oli varsinainen loiskuttelija. Kaikki lätäköt piti käydä läpi ja kuopia vettä ainakin pari kertaa. Hevoseni käänsi aina välillä päätään ihmetelläkseen kahjon kaverin touhuja. Aikansa niitä seurattuaan sekin rohkaistui pulikoimaan muutamissa lätäköissä ja sillä tuntui olevan ihan hauskaa.
Kahden tunnin retkessä oli parasta mukava ilmapiiri. Sain ihan vain hengailla hevosystäväni kanssa ilman suorituspaineita. Tunnilla huomio keskittyy väkisinkin käsillä olevaan tehtävään, siellä suoritetaan tehtävää, mutta nyt saatoimme vain olla, kävellä ja ravata metsäteitä, nauttia kesäaamun kauneudesta. Sitä luottamuksen määrää on vaikea sanoin kuvailla. Minulla ei ollut mitään hätää, tiesin että kaveri ei vähästä hätkähdä ja sekin oli sopivasti virkeä mutta rennolla tuulella. Tiesin olevani hyvissä kavioissa, ja sekin tuntui viihtyvän seurassani. Tämä saattoi olla ensimmäinen ja viimeinen yhteinen retkemme, mutta se onnistui sitäkin paremmin. Muistot ovat jo nyt kullankeltaisia kuin elokuinen viljapelto, jonka laitaa kuljimme. Maastoretki hevosista parhaan kanssa jää mieleen elämäni parhaina hetkinä.
Kuvat otti Essi Hakala.
