Olen kolmen bloggaamisvuoteni aikana hahmottanut yrityksen ja erehdyksen kautta, mitkä piirteet ovat yhteisiä hyvin leviävälle blogijutulle. Mukana on myös ripaus tuuria: ilman sitä hyväkään juttu ei löydä niitä lukijoita, joita aihe kiinnostaisi. Jokainen bloggaaja aloittaa nollayleisöstä, ja silloin lukijoiden tavoittamiseen tarvitaan toisten apua. Etenkin alussa on todella turhauttavaa, kun on tehnyt töitä juttunsa eteen ja sitten Analytics kertoo sen keränneen 12 klikkausta. Koskettavampi teksti leviäisi paremmin ja toisi blogille enemmän lukijoita.
Kehu jos voit. Jos kävit hyvin järjestetyssä tapahtumassa tai näit taitavan ihmisen omassa lajissaan, kerro se. Ansaitut kehut lämmittävät saajaa, ja todennäköisesti ainakin yksi taho jakaa juttusi eteenpäin, sillä ihmiset jakavat mielellään juttuja, joista ovat samaa mieltä. Jaettu juttu tavoittaa taas muutaman lukijan lisää. Jos olet oikein onnekas, hetken ajan voit nauttien seurata, miten juttusi leviää lumipallon tavoin aina uusille ja uusille silmille, kunnes buumi menee ohi.
Yhdistä tieto ja tunne. Yleisradion Moskovan-kirjeenvaihtaja sanoi kerran haastattelussa, että hän pyrkii raporteissaan aina kertomaan tilanteesta jotain ja haluaa myös välittää jonkin haastateltavan kautta tunnetta, kertoa miltä alueen ihmisistä tuntuu. Blogijuttu on omimmillaan paitsi välittämään, mitä haluat sanoa, myös sen miltä sinusta tuntui. Tunne tekee tiedosta kertomisen arvoista, se saa juttusi tuntumaan aidolta ja elämänmakuiselta. Sen sijaan että vain toteaisit ”Menimme tunnilla ravia ja pohkeenväistöä”, kerro miltä se tuntui. Yritä välittää tekstin kautta onnistumisen, epäonnistumisen, pelon tai toivon tunne, jota koit. Jutun ei tarvitse olla henkilökohtaista tuskanvuodatusta ollakseen koskettava, yhtä hyvin se voi olla hyvän mielen välittäjä.
Ota kantaa. Mikään ei leviä niin hyvin kuin samaistuttava mielipidekirjoitus. Tässäkin pätee havainto, että ihmiset jakavat juttuja, joista ovat samaa mieltä. Mikäli sinulla on omakohtainen kosketuspinta päivänpolttavaan asiaan, kerro siitä. Kannanoton serkku on itsestäänselvyyksien kertominen: Asia, jonka kaikki tietävät, vaikka eivät sano. Niistä vasta onkin helppo olla samaa mieltä. Hyvä esimerkki molemmista olisi nyt palkkapolemiikin aikaan esimerkiksi talliyrittäjän kertomus siitä, että hän tekee 12-tuntista työpäivää seitsemänä päivänä viikossa ja lähes kaikki siitä saatava raha menee hevosten suihin ja jalkoihin. Sen kaikki tietävät ja jokainen talliyrittäjä jakaa kirjoituksen varmasti eteenpäin.
Jättäydy sivuosaan. Minulla on huonoja uutisia: harva meistä on kiinnostava. Sinä tai minä emme ole erityisen kiinnostavia, joten parhaan jutun saa aikaiseksi jättämällä itsensä sivuosaan. Jos ratsastusblogissa voisi, jättäisin kokonaan oman naamani näyttämättä. Korublogissa se on onnistunut. Tavallinen tusinahevosbloggaaja kuvaa itseään ratsastamassa ja kertoo, mitä teki eilen tallilla mutta siinä on harvoin mitään säväyttävää. Hevoset sen sijaan kiinnostavat kaikkia hevosten parissa toimivia, joten paremman vastaanoton voisit saada ottamalla sata kuvaa ja valitsemalla niistä seitsemän, joissa hevosella on ilmeitä tai jotka muuten ovat hyviä tilannekuvia. Toimii kuin kissavideo! Toinen keino on kirjoittaa juttua, joka hyödyttää muita ihmisiä. Jos olet huomannut jonkin fiksun tavan tehdä jokin asia, kerro se muille, se herättää lukijassa ahaa-elämyksen ja saa kokemaan, että juttu oli hyvä.
Jaa juttu aiheeseen sopivalla foorumilla. Omaa juttuaan saa jakaa, ei sitä muuten kukaan löydä. Ihmiset ovat parhaiten tavoitettavissa iltaisin parhaaseen katseluaikaan klo 18-24. Jos ajattelet, milloin itse tavallisesti käyt Facebookissa tai Twitterissä, voit siitä päätellä että moni muu tekee samoin.
Artikkelikuva: Cassandra Leigh Cotto, julkaistu Creative Commons -lisenssillä
