Olet huvipuistossa. Kumman valitset: possujunan vai korkkiruuvin eli vuoristoradan, jossa on hurjia silmukoita ja syöksyjä? Minä olen niitä ihmisiä, jotka valitsevat mieluummin possujunan. En erityisemmin nauti vauhdista ja vaarasta. Autoillessa ja ratsailla olen samaa varovaista lajia. Nautin rennoista kävelyretkistä mukavan hevosen seurassa. Ratsastaminen ei ole tärkeää, yhdessäolo on. Ratsastaminen on vain yksi yhdessäolon muoto.
Olen tässä blogissa purkanut myös pelkojani ja kertonut, mistä ne tulevat. Miksi jonkun hevosen kanssa pelottaa ja toisen kanssa ei? Olen kertonut, että pelon syynä on pelko hallinnan menettämisestä. Tilanteessa, jossa näkee oman hevosensa menevän potkuherkän hevosen takaa vauhdilla kykenemättä pysäyttämään sitä, on ihan varmasti kauhun aineksia. Olen hiljalleen oppinut olemaan kiljumatta, mutta edelleen jähmetyn. Tarraan satulaan ja yritän pysyä kyydissä ja vasta sen jälkeen tulee mieleen, että ai niin, minun se varmaan tarttis tämä pysäyttää.
Kerittelin tätä pelon lankakerää auki tässä taannoin, kun eräs henkilö kysyi minulta, mikä siinä hallinnan menettämisessä on niin pelottavaa. En osaa siihen vielä tarkalleen vastata, mutta tiedän miksi hallinta joissain tilanteissa katoaa ja jähmetyn kauhusta. Mistä kauhu tulee? Siitä, etten hallitse hevosta enkä hallitse tilannetta. Miksi en hallitse hevosta? Koska en hallitse omaa kehoani. Miksi en? Koska en osaa vielä ratsastaa riittävän hyvin. Se, että pitäisi hallita oma kehonsa ja säntäilevä hevonen on tässä vaiheessa vielä liian kova vaatimus.
Ruuhkavuosiratsastajan kanssa kävin myös keskustelua samasta aiheesta pari päivää sitten. Kyseinen bloggaaja on mielestäni korkkiruuviratsastaja, joka nauttii adrenaliinista maastoesteillä. En voisi kuvitella itseäni maastoesteille, saati että nauttisin niistä. Hänen mukaansa hankalia hevosia oppii ratsastamaan siten, että ratsastaa hankalilla hevosilla kerta toisensa jälkeen, jolloin niiden kanssa oppii toimimaan. Olin itse aiemmin jossain määrin samaa mieltä. Uskoin että pelot voi karkottaa kohtaamalla ne. Uskoin, että altistamalla itsensä pelottavaan tilanteeseen siihen tottuu ja se ei olisi enää niin kauheaa. Arvatkaa mitä? Possujunaratsastajan aivot eivät toimi niin. Pikemminkin pitää kerätä itseluottamusta ja taitoa, joiden avulla tulee usko omiin kykyihin, rentous ja sitten se ei olekaan enää niin kauheaa. Tehtävä on suhteutettava taitoihin. Ei uimataidotontakaan opi uimaan niin, että hänet heitetään kerta toisensa jälkeen altaan syvään päähän.
Tämän oivalluksen jälkeen voin olla itselleni armeliaampi. Annan itselleni luvan olla arka possujunaratsastaja. Tunti viikossa on kuitenkin niin vähän ratsastusta, että siinä saa olla tyytyväinen että yleensä kehittyy. Kyllä minä vähän kerrassaan kehityn, tällä viikolla sain jo ratsastettua jonkinlaisen laukkaympyrän.
Artikkelikuva: Anssi Koskinen, julkaistu Creative Commons -lisenssillä
Asioilla on puolensa. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että asioita oppii tekemään vain tekemällä niitä, mutta jos pelko ottaa ylivallan, silloin tekeminen ei kehitä eikä ole turvallista. Jos pelko lamaannuttaa, on ratsastajalla täysin väärä ratsu.
Ratsastin viime talvena estetunnin hevosella, jolla ratsastamista pelkäsin. Sanoin kaverillekin, että onko sinulle koskaan tunnetta, että toivoisit jokaisen estetehtävän olevan viimeinen. Hän sanoi, että edellisen hevosensa kanssa tunne oli usein se. Siksi hän antoi hevosensa ammattilaiselle ratsastettavaksi.
Sillä tunnilla minä pelkäsin esteiden välejä. Pelkäsin kaarteita. Sanoin sen valmentajallekin, että tajuat varmaan, ettei tämä ole minusta kivaa. Minulla on kaksi pientä lasta. SIlti jostain syystä jatkoin, koska onnistuin valjastamaan pelkoni eloonjäämisvietiksi, kun lähdin lähestymään estettä.
En ole hypännyt hevosella sen koommin. En ole halunnut. Siinä oli minulle liikaa. Valmentajan kunniaksi sanon, ettei hän vähätellyt pelkoani Kokenut ammattilainen kun oli.
Lohduttavaa tietää, että paremmatkin pelkäävät joskus ja sinunkin ”ämpärissäsi on laidat”. Minulla se ämpäri on vielä vati.
Tulee mieleen mitä opin reilu viikko sitten hevosten kouluttamisesta. Jos hevonen on oikeasti peloissaan niin totuttaminen ei auta vaan tarvitaan asteittaista siedätystä. Pätee näemmä ihmisiinkin :)
Kyllä pätee. Voin omasta kokemuksesta kertoa, että jos jokin tilanne jännittää liikaa, lakkaan kuuntelemasta ja alan säheltää. Hevonen hermostuu, kun minulla kädet ja jalat tekevät ylimääräisiä liikkeitä, antavat ylimääräisiä komentoja eikä se tiedä mitä niistä kuuluu toteuttaa. Silloin opettaja yleensä pilkkoo tehtävän pienemmiksi palasiksi tai helpottaa sitä muuten.