Ratsastus on sitten vaikeaa! Sen jälkeen kun suoristin ryhtini arkielämässä, jouduin takakenoon satulassa ja päädyin tietoisesti korjaamaan istuma-asentoani suoremmaksi. Seurasi koripalloefekti. Takakeno antaa lantiolle paremmin mahdollisuuden joustaa ravissa eteen-ylös, suorana istuva jäykkälonkkainen ratsastaja menee ylös-alas ja tuntee olonsa välillä koripalloksi satulassa. Hevonen heittää ylös, painovoima tömäyttää alas. Noin sata toistoa riittää siihen, että takapuoli on tunnin jälkeen pari päivää kamalan kipeä. Mitenkään se ei voi johtua siitä, että lääkitsin pitkittynyttä flunssaani suklaalla koko helmikuun. Satulan kuppi pysyi samankokoisena kuin ennenkin vastakappaleen laajetessa.
Koripallona oleminen ei ole erityisen hauskaa, mutta ihmeesti kipuja lievittää, että se saattaa tarkoittaa kehitystä. Kun ratsastaja istuu suorana ja alkaa löytää tasapainonsa, hevosen olo helpottuu. Askeleesta tulee pontevampi, selkä nousee ja pää laskee. Ratsastaja tuntee sen selkään pahentuneena pompotuksena. Opettaja lohdutti, että tämä on vain välivaihe. Sen jälkeen kun pompotusvaihe on ohitettu, ravi alkaa tuntua pehmeältä. Siihen asti pitää vain kestää. No pain, no gain, sanovat amerikkalaiset. Ilman irvistystä ei päästä tuloksiin.
Nyt on kulunut aika tarkalleen neljä vuotta siitä, kun aloitin ratsastuksen. Huhtikuun alkupuolella vuonna 2012 Haminassa kiipesin rauhallisen Leedi-nimisen senioritamman selkään. Tarkkaa ikää en muista, mutta yli 20-vuotias se oli. Leedistä ei valitettavasti ole kunnon kuvaa, myöhemmistä hevosista sitäkin enemmän. Rankkojen ratsastustuntien aikana hiki valui, toukokuussa ymmärsin että puoli tuntia riittää aloittelijalle. Kuntoon nähden sopiva rasitustaso teki ratsastuksesta nautittavaa. Olin koukussa. Olen kuullut sanotun, että kerran viikossa ratsastava ei voi edistyä. Kyllä voi, kun kerran minäkin pystyn siihen. Se vaan voi olla hieman hitaampaa.
Alkukesällä 2012.
