Sanotaan, että onnistumisen elämykset syntyvät mukavuusalueen ulkopuolella. Kuitenkin mukavuusalueen sisällä syntyvät ne onnistumiset, joista kasvaa itseluottamus ja tunne siitä, että osaa homman. Toki nekin tutut ja hyvin opitut asiat ovat joskus olleet mukavuusalueen ulkopuolella, mutta toistojen myötä ne on opittu ja parhaassa tapauksessa sujuvat kuin vettä valaen.

Sanotaan, että kisoihin ei kannata lähteä kokeilemaan mitään uutta. Tästä voin olla samaa mieltä. Kilpailu itsessään tekee asioista hankalampia. Se tuo niin suuren ”epämukavuuslisän”, että muiden osa-alueiden täytyy olla taatusti hallinnassa, että mistään tulisi mitään. Radan kiertäminen ratsastustunnilla on eri asia kuin saman tekeminen kilpailussa. Kotioloissa sujuneet asiat eivät välttämättä suju arvostelutilanteessa.

Nämä asiat selkenivät minullekin, kun yritin lähteä kilpailuihin hevosella, jolla kylläkin ratsastan toisinaan tunneilla, mutta jonka edesottamuksiin en täysin luota, sillä se on välillä vienyt minut sinnekin, minne en ollut aikonut. Senkaltainen herkkä hevonen on varmasti oikein hyvä osaavissa käsissä, mutta sellaisia käsiä ei minulla vielä ole.  Kun sanon, etten luota hevoseen, pohjimmiltaan kyse on siitä, etten luota itseeni ja taitoihini. Taitoihini taas en voi vielä luottaa, koska ne eivät mitä ilmeisimmin riitä tähän tilanteeseen.

Sanotaan, että ratsastus on kuin paritanssia. Se on yhteispeliä, jossa molemminpuolinen luottamus on ensiarvoisen tärkeää. Jos tanssiparissa viejä ei täysin luota siihen, että toinen seuraa mukana tai ei ole varma siitä, mitä toinen saattaa keksiä, tilanne muuttuu jännittyneeksi ja se näkyy heti askeleissa. Kumppanuus muuttuu valtapeliksi ja luottamus epäluottamukseksi. Sellaisen parin tanssikilpailu on tuhoon tuomittu jo ennen kuin ensimmäistäkään askelta on otettu. Ratsukon ”tanssissa” ratsastajan tehtävä on viedä, hevosen seurata. Hevosen täytyy tuntea, että ratsastaja tietää, mitä tekee. Jos ratsastaja ei luota hevoseensa, ei pysty rentoutumaan tai joutuu keskittymään vain pitääkseen ratsunsa hallinnassa, keskittymiskykyä ei riitä enää radan suorittamiseen mallikelpoisesti. Jos hevonen ei luota ratsastajan kykyyn ohjata, se alkaa tehdä omia ehdotuksiaan suunnasta.

Onneksi olin varannut harjoittelutunnin kilpailuja varten, nimittäin ensin en aikonut tehdä niin. Kävi ilmi, että olin aikeissa tehdä suuren erehdyksen. Minä olin varmaan hermostuneempi kuin koskaan ennen, se tuntui tarttuvan hevoseen ja lopulta mikään ei tuntunut sujuvan. Vieläpä sain kuulla, että tämä yksilö sähköistyy tavattomasti kilpailutilanteessa ja olisi minulle mahdoton pideltävä. Kaikkein eniten opin kuitenkin itsestäni. Opin tuntemaan omat rajani tässä suhteessa, sillä ne tulivat vastaan. Tiedän, mihin tällä hetkellä pystyn ja mihin en.

Sanotaan, että jännittäjä haluaa onnistua. Kauhun partaalle asti menevä jännitys kuitenkin lamauttaa. Pienen harharetken jälkeen palaan vanhan rautiaan ystäväni luo ja meille tulee varmasti oikein hyvät kisat.