Olen possujunaratsastaja ja kärsinyt koko ratsastusaikani arkuudesta. Haluaisin tehdä enemmän kuin uskallan. Pelkään eniten hallinnan katoamista, pelkään sitä jopa enemmän kuin putoamista. Ratsastuskoulun rauhallisilla hevosilla en ole koskaan ollut edes lähellä tippumista, mutta hallinta on kadonnut aika ajoin. Jokin kolahdus tai risahdus, ja se on menoa.
Tilanne oli vielä jokin aika sitten aika lohduton. Kiljaisin, halvaannuin ja kysyin miten tämä pysähtyy. Sen jälkeen meni lopputunniksi konseptit sekaisin. Tätä sipulia on nyt kuorittu jo joidenkin vuosien ajan kerran viikossa. Kiljaisemisesta opettelin tietoisesti pois, sillä se aiheuttaa vaaratilanteita kanssaratsastajille. Toiset hevoset eivät välttämättä reagoineet hevoseni sivuaskeleisiin, mutta kiljaisuuni kyllä. Kiljaisu oli sellainen terävä ”oj!”, jonka lähes jokainen huudahtaa liukastuessaan jäisellä tiellä.
Halvaantuminen ja säikähdyksestä yli pääseminen onkin ollut sitten vaikeampi juttu. Uskoin pitkään muiden puheita siitä, että kun menee ja uskaltaa vaikka pelottaa, ajan myötä siitä tulee ihan arkinen juttu. Ei toiminut. Minulla vyyhti lähti aukeamaan sillä, myönsin itselleni olevani possujunaratsastaja. Annoin itselleni luvan olla juuri sen tasoinen ratsastaja kuin olen, ei ole pakko yrittää olla parempi edes kehityksen nimissä. Samalla tajusin sen, että oikotietä ei ole. Varmuus tulee ajan myötä taitojen karttuessa, prosessia ei voi nopeuttaa. Kyllä sen sitten olostaan huomaa, kun lakkaa pelkäämästä jotain tapahtuvaksi.
Tiedättekö mitä? Tällä viikolla kun suomenhevonen sai kilarit, minä en kiljaissut enkä edes jähmettynyt vaan vedin ohjista. Hevonen siirtyi käyntiin, eikä välikohtaus jäänyt vaivaamaan mieltä viittä sekuntia pitempään. Varmuus on kasvanut sen ansiosta, että tunnen oloni vakaammaksi satulassa. Minulla on edelleen laukkakammo, mutta olen helpottunut, että osa kammoista saattaa olla historiaa.
