Kirjoitin viime kuussa Mera-tammasta, jolle kuolaimettomuus on parempi vaihtoehto. Kun tilaisuus tarjoutui, halusin kokeilla itse, mitä eroa on hackamorella ja kuolainsuitsituksella. Varasin ratsastustunnin Anjalan Hevoskeskuksesta, ratsuna oli Mera itse. Miltä se sitten tuntui? Lyhyesti sanoen ratsastuksessa eroa ei juuri huomannut. Kaikki pienet erot tulivat esiin muissa kohdin, etenkin omassa ajatusmaailmassani. Unohdin jatkuvasti, että ei ole kuolainta ja huomasin ajatusteni ja toimintatapojeni kautta, että pidän kuolainta suitsissa itsestäänselvyytenä.
Hevosta tunnille varustaessani avasin tavalliseen tapaan leukaremmin ja turparemmin. Turparemmi tuntui jäykältä, ihan kuin sitä ei olisi koskaan avattu. Niin, oliko sitä avattu? Kuuluiko sitä edes avata? Ilmeni, että turparemmiä ei olisi tarvinnut avata vaan suitset puetaan päähän riimun tavoin. Turparemmi oli sen verran väljä, että se sujahti helposti päähän. Vain leukaremmi piti avata ja sulkea. Kuolaimeton suitsitus on melkein sama asia kuin riimulla ratsastus.
Meran omistaja, hevosyrittäjä Elina Eskelinen antaa ohjeita. Hiekka pöllysi ja valkoinen nahka paloi.
Ratsastuksen aikana unohdin melko pian, että nyt mennään ilman kuolainta. Jos jotain eroa oli, se näkyi siinä, että sain antaa hieman voimakkaampia pidätteitä. Ratsastin tällä hevosella ensimmäistä kertaa ja oli kuuma päivä, joten en tiedä oliko se nyt oma itsensä vai hiukan tavallista laiskempi. Ihan riittävän reipas minun tarpeisiini, pohjeavut menivät ensimmäisestä kerrasta perille. Mera on ”ammatiltaan” aluetason kenttäkilparatsu, joten se saattoi olla ratsastuskoulun tuntihevosiin verrattuna virkeä. Tuntui vähän siltä kuin ratsastaisin suomenhevosella. Kuolaimen kanssa olen tottunut siihen, että usein pieni pidäte riittää pysähdykseen, sillä tavallinen tuntipolle pysähtyy mielellään pitämään tauon. Käynti-seis-siirtymissä kävikin jatkuvasti niin, että annoin ensin liian pienen pidätteen ja voimistin sitä, kunnes hevonen pysähtyi, jolloin pysähtymiseen kului 3-5 askelta. Ohjastuntuma oli helppo pitää, minusta jopa helpompi kuin tavallisilla suitsilla. Uskon, että leveään turparemmiin kohdistuva paine on mukavampi hevoselle kuin kuolain. Mene ja tiedä, mutta näin voisi kuvitella. Ainakin tämän hevosen kohdalla asia on niin, koska sillä on hammasvaivoja.
Jos unohdin kuolaimen puuttumisen ratsastuksen aikana, unohdin sen myös riisuessani suitset. Olin jopa aikeissa pestä kuolaimen hanan alla heti, kun olin ottanut suitset pois päästä. Sanoin vierustoverille etsiväni hanaa pestäkseni kuolaimen. ”Minkä kuolaimen?” Niinpä niin.
Kuolaimetta ratsastaminen ei juuri poikennut tavanomaisesta, mutta ajatusmaailmalle se on haaste, sillä se pakottaa ajattelemaan eri tavalla. Ajatus kuolainsuitsista on hevoskulttuurissa niin oletuksena, että jouduin tätä kirjoittaessani etsimään oikeita sanoja. Voiko puhua suitsista, jos mitään ei mene suuhun? Hevoskieli vilisee sanontoja, joissa on mukana kuolain. En voinut tässä puhua kuolaintuntumasta, mutta onneksi on ohjastuntuma. Opettaja käytti kuolaimella kulkemisen sijasta termiä luotiviiva. Mikäli kuolaimeton ratsastus yleistyy, näille termeille joudutaan keksimään joko vaihtoehtoinen ilmaisu tai vanhat hyväksytään sanontoina. Siinä ei olisi mitään vikaa. Useimmat ihan jokapäiväisen kielen sanonnat sisältävät sanoja, jotka nykykieli on kauan sitten unohtanut. Ne ovat kaikuja menneestä elämäntavasta, joka on säilynyt vain sanoissa.
Mielestäni meni ihan hyvin. Näytin kuulemma ajoittain jopa siltä, että osaisin ratsastaa. Veikkaan, että yksi asentoa auttava tekijä oli hevosen iso liike, johon oli helppo mennä mukaan.
Pää punaisena ja hymyssä suin. Hiekan pöllyämisen takia suuta ei juuri kannattanut avata.
