Olen maalaistyttö. Olen kasvanut maalla, aivan korvessa. Lähimpään taajamaan oli matkaa 5 km, lähimpään pikkukaupunkiin 15 km. Taajamassa asioidessa kulkuneuvona oli polkupyörä, kaupunkiin sain sentään usein kyydin. Kesällä inhosin sitä hyttysten määrää ja perunapellon kitkemistä, talvella hangessa tarpomista. Muistaakseni olen jopa jonkun kerran hiihtänyt kouluun. Tiedän, mistä ruoka tulee. Vannoin, että aikuisena en ikinä asu maalla, jossa kaikesta on tehty niin vaikeaa, mutta uskoin, että olen aina sielultani maalaistyttö.
Kaupungistuin. Kaupunkilaiselämä on tehty helpoksi. Perunatkin voi nykyään ostaa kaupasta, niitä ei tarvitse kasvattaa itse. Kerrostaloasukkaan lumenkolausvelvollisuus on vain oman parkkiruudun verran. Silti olen sopivissa tilanteissa pitänyt itseäni maalaistyttönä, enkä valita säästä. Kylmyys tai sade ei minua häiritsekään, talvellakin enemmän pimeys rassaa. Maalla kasvaminen karaisi siihen, että hienohelmapiirteet, jos niitä koskaan oli, karsiutuivat pois.
Tulin ajatelleeksi maalaisuuttani, kun varasin ratsastustunnin maneesittomalta tallilta keskellä maaseutua. Kun kaikki suojakerrokset on poistettu ja ratsastustunti on ulkona illalla lampun valossa, tunsin olevani menossa harrastamaan extreme-urheilua. Ulkona. Melkein pimeässä. Yhtäkkiä havaitsinkin olevani muka-maalaistyttö, oikeasti kaupunkilainen, joka ulkotunnin jälkeen haluaa napsauttaa kerrostaloasunnon sähkösaunan päälle ja nauttia mukavuuksista. Järkyttävä havainto. Olenkin tavallinen, mukavuutta rakastava laiska ihminen. Sanoin kuin Juice: ”Mä lähden maalle jos vain pääsen yöksi pois.”
[fusion_youtube id=”Q0O5YTr4ZXc” width=”600″ height=”” autoplay=”false” api_params=”&rel=0″ hide_on_mobile=”small-visibility,medium-visibility,large-visibility” class=””][/fusion_youtube]
