Olipa kerran tamma, joka uskoi lujasti itseensä. Se tiesi pystyvänsä mihin tahansa, ja se luotti kavioihinsa kuin kiveen. Se tiesi, että luja kavionisku pelastaisi sen kaikista pulmista, joihin nuo kaviot tamman kiidättäisivätkin. Vaikka läheisestä rämeestä nousisi alligaattori hampaineen, tamman kaviot sinkauttaisivat siltä hampaat kurkkuun. Kaikki muutkin hevoset tiesivät tämän. Ne varoivat joutumasta tamman kavioiden tielle, mutta muuten ne tunsivat olevansa turvassa sen lähellä. Niin kauan kuin nuo tulisesti singahtavat kaviot olisivat laumassa, kukaan ei mahtaisi laumalle mitään.
Tammalla oli erityinen kyky. Kun oli oikein tuulinen ilma, ja etenkin jos riimunnarun toisessa päässä oli ihminen, tamma nautti siitä kun se sai nostaa kaikki kavionsa yhtaikaa ilmaan ja se sai leijailla ilmapallon lailla talliin tuulen kannatellessa sitä. Tamma tykkäsi ihmisistä ja salli niiden ratsastaa selässään, kunhan ihmiset toimivat sen mukaan mikä tamman mieliala kunakin päivänä oli. Jos ei huvittanut tehdä taivutuksia maneesissa vaan oli enemmänkin sellainen olo, että tänään kaikki esteet on tehty ylitettäviksi, silloinhan piti saada hyppiä esteitä. Jollei niitä ollut sopivasti saatavilla, tamma näki sielunsa silmin esteradan, jonka se juuri tänään halusi hypätä. Tammalla oli mielikuvitusta. Toisinaan se halusi vain ulos jahtaamaan örkkejä ja antamaan niille pataan.
Tamman vilkas mielikuvitus loihti mitä ihmeellisimpiä tarinoita. Jos se jonain päivänä halusi olla koira, sehän oli koira. Se kulki nenä maassa haistellen muiden koirien ja hevosten jättämiä merkkejä. Se nappasi kävellessään oksankarahkan suuhunsa ja kantoi sitä, kunnes löysi niin mielenkiintoisen hajujäljen, että unohti oksan.
Pimeän tullen se palasi iltaisin talliin, missä se sytytti lukuvalon ja luki luvun kirjasta ”Näin koulutan ihmistäni”. Se keitti kupin kahvia ja otti pakkasesta pullaa. Kuten tiedetään, puruja on maailman sivu käytetty säilömään jäätä. Puruja silläkin oli karsinassaan ja niiden alla naapurikarsinan näppärän herran nikkaroima pieni pakastin. Ihmisten lähdettyä ne avasivat karsinoidensa ovet ja ottivat kännykkänsä esiin. Ne katsoivat siitä hullunkurisia hoitotätien ilmeitä, joita ne olivat päivän aikana kuvanneet, vertailivat otoksiaan ja latasivat kuvat Turpakirjaan. Ihmisistä on aina niin paljon hupia. Sitten ne pöyhivät patjansa, sujauttivat yöpaidan päälleen ja sammuttivat valot.
Sen pituinen se.
