Pena the Hoitohevonen on epäluuloinen tapaus. Syksyllä kun aloimme käydä sen kanssa lenkeillä, kävelimme pääasiassa pellolla, sillä siellä hevonen suostui liikkumaan eteenpäin. Tallin lähellä on metsähiekkatie, joka on tehty hevosia varten. Tie kulkee alussa peltoaukean keskitse ja sukeltaa sen jälkeen metsään. Hiekkatiellä se ei suostunut ottamaan kuin muutaman askeleen ja sitten oli taas pitkä neuvottelu ja maanittelu siitä, voisiko herra ottaa seuraavan askeleen. Se oli hyvin epäluuloinen tapaus sen suhteen, mitä sille kävisi jos se lähtisi kanssamme kävelemään. Jälkikäteen kävi ilmi, että alkuosan peltoaukea oli vaikein paikka. Luulisi, että hevoset viihtyvät aroeläiminä mieluiten aukealla, jolloin ne pystyvät näkemään rämeeltä nousevat alligaattorit jo kaukaa. Penan mielestä asia ei ollut lainkaan niin.
Syksyllä se liikkui peltoaukealla, mutta ei aukeaa halkovalla tiellä.
Mieleen tulivat Ultra Bran säkeet:
Minä suojelen sinua kaikelta
Mitä ikinä keksitkin pelätä.
Ei ole sellaista pimeää
Mitä minun hento käteni ei torjuisi.
Mutta Pena ei ollut vakuuttunut, vielä. Jekkumestari keksi kaikenlaisia kauhuja, tai niin se ainakin uskotteli. Syksyn ja talven aikana kävi niin, että alkuvaiheessa lenkkiä hevonen jumitti ja loppuvaiheessa sillä oli kiire talliin syömään. Toisin sanoen se ei kuunnellut eikä kunnioittanut. Parin kuukauden jälkeen alkoi tulla ”hyviä päiviä”, jolloin tuntui, että ehkä tästä tulee jotain. Pimeän talven liukkaina hetkinä teimme harjoituksia maneesissa.
Päivien valjettua metsälenkillä alkoi nähdä taas eteensä, ja niitä hyviä päiviä alkoi tulla hieman useammin. Hevonen alkoi luottaa. Se pysähteli peltoaukealla entistä harvemmin. Jumittaminen ei yleensä tullut yllätyksenä, vaan hevonen alkoi hidastaa ja kun siinä vaiheessa muistutti hopihopi-maiskis-naks, pysähtyminen saattoi jäädä aikomukseksi. Joskus sitä piti melkein vetää perässä. Mitä vain, kunhan se ei pysähtynyt.
Kevään aikana se sitten antoi periksi. Se alkoi luottaa, että ehkä hoitotäti ja -setä ovat sittenkin ihan okeityyppejä , joiden perässä voi tyynesti kävellä vaikka peltoaukealla. Maaliskuussa se hirnui ensi kertaa tervehdykseksi, kun haimme sitä tarhasta. ”Se on ottanut teidät laumaansa”, sanoi omistaja.
Helmikuussa kavereiden kanssa maastoon menossa.
”Suipistetaan yhtaikaa ylähuulta. 1, 2, 3 nyt! Gotcha, hoitotäti näyttää ihan hassulta.” Hevosella on huumorintajua.
