Jokainen meistä on joskus ollut lapsi ja nuori, ainakin fyysisesti. Jotkut harvat ovat keski-ikäisiä jo syntyessään, toiset taas eivät koskaan kadota haltioitumiskykyään. Suurin osa aikuisikään ehtineistä menee elämässään joka päivä samoja polkuja näkemättä todella ympärilleen. Sama tuttu hevonen, samat tutut maneesin peilit, sama tuttu maastolenkki. Ei mitään uutta auringon alla. Vain sää vaihtelee.
Sitten eräänä päivänä yhtä ja samaa latua kiertänyt ihminen saa kaverikseen poninpoikasen. Ihminen herää ikään kuin horroksesta, alkaa nähdä maailmaa lenkkikaverinsa silmin. ”Tosiaan, tuo mänty on vähän hassunnäköinen. Miksiköhän en ole kiinnittänyt siihen aiemmin mitään huomiota?” Lenkkikaveri pysähtyy ja pöhisee, isottelee siirtolohkareelle tai puunrungolle, josta kauan sitten pudonneet oksat ovat jättäneet jälkeensä kaksi silmää muistuttavaa soikiota. Toisesta suunnasta kävellessä sitä pitää komentaa vielä uudestaan. Kumpikin kävelijä näkee ympäristönsä kuin ensimmäistä kertaa.
Kun taluttaja totuttaa nuorta eri asioihin, hän tulee ihan kirjaimellisesti lähteneeksi uusille urille, rikkoo vanhoja rutiineja ja herää ihan vähäsen enemmän eloon. ”Kas, olen monta vuotta täällä asunut, mutta en ole vielä koskaan tullut kulkeneeksi rakennuksen tältä puolelta. Täällähän on kiva polku”, hän sanoo itsekseen. Ja poninpoikanen puhisee tullessaan perässä kapeaa polkua pitkin. He löytävät yhdessä aivan uusia maailmoja.
Nuori hevonen muistuttaa siitä, että jokainen päivä on ihmeellinen, jokaisessa maisemassa on nähtävää.
