Ratsastusterapeutti Miia Vallema näkee ihmisen ja hevosen kokonaisuutena

Miia Vallema oli lapsena aivan samanlainen heppatyttö kuin tuhannet ikäisensä – tai ainakin melkein. Kun ratsastustunnilla opettaja kehotti suuntaamaan varpaat eteenpäin ja pitämään polvet irti satulasta, Vallema ei voinut ymmärtää miten se olisi mahdollista ja miten kaikki muut näyttivät pystyvän siihen. Hän ei tiennyt, että hänen alaraajansa olivat kehittyneet erilaisiksi kuin muilla lapsilla. Se selvisi hänelle aikanaan, ja sai hänet kiinnostumaan ihmiskehon rakenteesta. Tämä kiinnostus vaikutti vahvasti siihen, että hänestä tuli myöhemmin fysioterapeutti.

Vallema valmistui fysioterapeutiksi vuonna 1997, mutta hän halusi kouluttautua vielä lisää. Hän on käynyt hoitoalan linjan ennen fysioterapeutin tutkintoa, hän on ratsastusterapeutti, eläinfysioterapeutti, neurologiaan erikoistunut NDT-Bobath-fysioterapeutti sekä vammaisratsastusohjaaja. Suurin osa hänen ajastaan menee ratsastusterapeutin työssä. Ratsastusterapiaa myönnetään ihmisille, joilla on esimerkiksi viivästynyt kehitys, neurologisia vaikeuksia, kehitysvamma tai liikeratoja heikentävä sairaus. Ratsastusterapia otetaan käyttöön siinä vaiheessa, kun perinteiset keinot eivät auta tai eivät riitä. Jonot ovat pitkät, läheskään kaikki tarvitsijat eivät saa terapiaa. Hän tapaa työssään 3-5-vuotiaita lapsia, jotka eivät ole oppineet kävelemään ja MS-tautidiagnoosin saaneita aikuisia, jotka saavat ratsastusterapian avulla mahdollisesti pari kävelevää vuotta lisää. “Hevosen selän liike tuottaa ihmiskehoon samat liikemallit, mitä kävelyyn tarvitaan. Voidaan sanoa, että hevonen mallittaa kävelyä”, hän kuvailee.

Fysioterapeutti Miia Vallema työnsä ääressä auttamassa ratsastajaa löytämään oikean asennon.

Päivät kuluvat ratsastusterapiassa, iltaisin Miia Vallema hieroo hevosia ja auttaa ratsastajia sillä näkemyksellä, mikä hänellä fysioterapeuttina on hevosesta ja ihmisestä. Hän osaa katsoa kumpaakin olentoa ammatillisin silmin. Moni ratsastaja on niin fiksu, että pyytää hänet jo hyvissä ajoin tarkastamaan, ovatko asiat niin kuin pitää. Toiset soittavat Vallemalle silloin, kun epäilevät hevosessa jotain vikaa. “Harrasteratsuilla selkä kipeytyy tavallisesti siksi, että ratsastaja ei vielä osaa mukautua liikkeeseen riittävän hyvin vaan ikään kuin lyö liikettä vastaan. Toisilla vaiva johtuu varusteista, esimerkiksi satulan etukaaren osuminen lapaan saa aikaan sen, että hevonen ontuu kaarteissa. Satulaontuman voi paikallistaa siten, että kokeillaan ratsastaa satulalla, jossa on parempi lapatila.”

Kilparatsastajat osaavat jo usein istua liikkeen mukana, mutta heilläkin on tekemistä kehonhallinnassa. “Tyypillinen ongelma on, että lihakset ovat kireitä, mistä seuraa toispuoleisuutta. Toispuoleisuus taas vaikuttaa painoapuihin ja istuntaan, ja ne ovat aika monelta hukassa”, hän sanoo. Vallema antaa vinkin: paino on aina pidemmän kyljen puolella. Jos ratsastaja aikoo kaartaa vasemmalle ja vetää sen puolen ohjasta sisäkylki lysähtää kasaan. Samaan aikaan paino siirtyy toiselle puolelle satulaa ja ratsastaja tulee antaneeksi ristiriitaiset avut.

Voisi luulla, että ratsastusterapia ja kilparatsastus ovat kaksi täysin erilaista viidakkoa, joita yhdistää vain hevonen. Niillä on kuitenkin hyvin paljon yhteistä. Kummassakin on tavoitteena löytää kehon tasapaino, ja Vallema saattaa teettää samanlaisia harjoituksia kummallekin ryhmälle. Ainoa ero on, että kilparatsastajalle hän selittää perusteellisesti, mikä tämän ratsastuksessa häntä häiritsee.

Kun kaarteessa ratsastajan vasen kylki lysähtää kasaan ratsastajan vetäessä vasemmasta ohjasta ja vasen hartia on oikeaa alempana, paino siirtyy lähes huomaamatta oikealle puolelle kehoa ja hevonen saa ristiriitaiset avut. Ratsukko muodostaa ”tornin”, joten niinkin pieni kallistus kuin pään kääntäminen riittää siirtämään painopisteen halutulle puolelle hevosta.

Huonokuntoisia ja laiskoja

Edellä luetellut ongelmat ovat vielä pieniä sen rinnalla, että ratsastajilta puuttuu Valleman mielestä perushevostaitoja, eivätkä he jaksa treenata enempää hevosiaan kuin itseäänkään. “Alemmalla tasolla sekä hevosten että ratsastajien peruskunto on luvattoman heikko. Ratsastusterapia-asiakkaanikin ovat paremmassa fyysisessä kunnossa kuin jotkut kilpailijat. Hevosille taas pitäisi tehdä pitkäkestoisia, matalatehoisia harjoituksia ajatuksella. Hevosen pitää kulkea suorassa ja taipua, kun sitä taivutetaan. Liian usein näen, että hevonen lompsottaa käyntiä tunnin ajan ratsastaja selässään vailla minkäänlaista suunnitelmaa. Se ei ole treeniä. Ja kuinka moni kävelyttää hevosta maasta käsin? Ei juuri kukaan. Kisapaikoilla ja valmennuksissa hevonen otetaan ulos autosta, sille pannaan satula selkään ja mennään”, puhisee Vallema.

Kaikilla on aina kiire. Kiire saada parempia tuloksia nopeammin ja näkemättä vaivaa. Heikon kunnon ohella Vallema näkee ongelmaksi sen, että liian usein perheeseen hankitaan hevonen, vaikka ei hallita perushevostaitoja. Mikäli mahdollista, hankitaan hyvä hevonen, jonka kanssa on mahdollista hypätä vähän isompaa tai mennä vähän vaativampaa luokkaa, kuin mihin omat taidot riittäisivät. Lisäksi hän on havainnut, että tallilla käyminen on joillekuille tapa viettää aikaa ja nähdä kavereita, vaikka hevosen pitäisi olla ykkössijalla. “Hyvin harva on todella läsnä tallilla hevostaan varten. Hoitajasieluja on harvassa, ja kuitenkin se on paras tapa oppia tuntemaan hevonen ja saada siihen yhteys”, hän summaa.

Jokaisessa ryhmässä on tietysti myös asiallisesti hommansa hoitavia, mutta kokonaisuutena ratsastuksen tilassa olisi paljon parannettavaa. Mallia voisi ottaa esimerkiksi valjakkomaajoukkueelta, jonka matkassa Vallema vietti 10 vuotta. Vallema kertoo, että siellä oli ilo katsella, miten jokaista hevosta hoidettiin ajan kanssa ja hevosia kävelytettiin ennen kärryjen eteen valjastamista. Jokainen valjakkomaajoukkueen jäsen oli pitkän linjan hevosihminen ja entinen ratsastaja, joka sittemmin oli viehättynyt valjakkoajoon.

Kaarteessa on tärkeää irrottaa sisempää polvea hieman satulasta, ”avata ovi”, hevoselle pitää antaa esteetön mahdollisuus taipua.

Kiitollista työtä

Miia Vallema viihtyy monipuolisessa työssään. Työssä saa kokea ikimuistoisia hetkiä, esimerkiksi kun lapsi, joka ei kävellyt, ottaa terapiakertojen jälkeen omia askeleita, tai kilparatsastaja kokee ahaa-elämyksen. Joskus se voi olla pienestä muutoksesta kiinni.

Hän kertoo esimerkkitapauksen tällaisesta onnistumisesta kymmenen vuoden takaa. 17-vuotias Emmi Sundberg oli juuri siirtynyt poneista hevosiin, ja hänellä oli Mildi-hevonen, jonka ratsastamisesta ei tahtonut tulla mitään. Hevonen pukitti, protestoi ja potki laitoja. Sitä kuskattiin klinikalle useita kertoja ja etsittiin vikaa, mutta mitään ei löytynyt. Ratsastaja harkitsi jo hevosesta luopumista. Yhden tuloksettoman eläinlääkärikäynnin jälkeen Sundberg soitti Vallemalle ja kysyi, voisiko tämä kokeilla hevosta. Vallema kertoo, että häntä hieman hirvitti ajatus, mutta lupasi kokeilla. “Minulla oli jo siinä vaiheessa ajatus siitä, mikä voisi olla vikana. Hevosen mukana ei tule käyttöohjeita. Emmi oli periaatteessa ratsastanut ihan oikein, mahdollisimman kevyin avuin. Kun hevonen protestoi, hän vielä kevensi istuntaa ja antoi lisää ohjaa.” Vallema lähti siitä ajatuksesta, että hevonen on terve, mutta sitä pitää ratsastaa eri tavalla. Hevonen oli tottunut edellisen ratsastajan kanssa selkeämmin tukea antavaan ohjastuntumaan ja siihen, että ratsastaja on enemmän sen ympärillä, jalka tiiviisti kiinni hevosessa. Kun ratsastaja vaihtui ja ratsastustapa muuttui, hevonen hämmentyi ja yritti osoittaa, että sen mielestä kaikki ei ole niin kuin pitää. Sundberg opetteli erilaisen tavan ratsastaa ja ratsukko pääsi nuorten maajoukkueeseen asti.

Emmi Sundberg ja Mildew-Monday eli Mildi tekivät hyvän kilpauran yhdessä. Ilman Miia Valleman apua näistä kahdesta olisi tuskin koskaan tullut ratsukkoa. Kuva: Riikka Holopainen.

Stewardi Vallema haluaa auttaa, ei narauttaa

Vallema toimii muun ohessa myös ratatoimihenkilön eli stewardin tehtävissä este- ja koulukilpailuissa. Ratsastajan pitäisi periaatteessa osata säännöt kilpailuihin ilmoittautuessaan, mutta näin ei tosiasiassa useinkaan ole. Valleman mielestä Stewardin tehtävä on usein ymmärretty väärin. “Ei stewardi yritä narauttaa ketään, vaan pitää hevosen puolta kisapaikalla ja on sääntöjen asiantuntija. Stewardin tehtävä on taata kaikille tasapuolinen kilpailutilanne hevosen hyvinvointia korostaen. Meiltä voi tulla kysymään, jos jokin askarruttaa. Ennen radalle menoa asioille voi vielä tehdä jotain ja auttaa ratsastajaa, että häntä ei hylättäisi jonkin sääntörikkeen takia. Tai jos hevosen suupieleen on tullut pieni haava kuljetuksen aikana, se kannattaa näyttää stewardille ennen radalle menoa. Radalta tullessa stewardi ei pysty enää sanomaan, missä vaiheessa haava on tullut ja ratsukko joudutaan hylkäämään.” Hänen stewardikesänsä paras kokemus tuli vuonohevosmestaruuskilpailuissa. Siellä ratsastajat tulivat rohkeasti kysymään, onko jokin varuste sallittu.

Miia Vallema antaa lopuksi lukijoille vinkin. Venytelkää. Suurin osa ratsastajista on jäykkiä, ja erityisesti jäykkyyttä on lonkankoukistajissa (iliopsoas-lihas). “Jos lonkankoukistajat kiristävät, on vaikea päästä raviin mukaan. Lihas ulottuu nivusista alaselkään, ja kireä lihas on osasyy välilevynpullistumiin, joka on melko yleinen vaiva ratsastajilla ja olisi vältettävissä venyttelyllä.”