Ratsastuksessa olen tänä vuonna oppinut taas jotain, ja tärkeässä roolissa on ollut saamani palaute. Palautetta antavat sekä hevonen että opettaja. Hevonen osaa periaatteessa kertoa, teenkö oikein vai väärin, mutta se ei osaa kertoa mitä pitäisi tehdä toisin. Olen hiukan oppinut ymmärtämään hevosen antamaa palautetta, mutta siihen on tarvittu tulkkia eli opettajaa. Voin sanoa siis oppineeni ”hevosen kieltä”. Ratsastamani hevoset ovat tänä vuonna hieman enemmän rentoutuneet allani, mutta en olisi välttämättä tiennyt ilman opastusta, että pään laskeminen tai takaosan voimakkaampi polkeminen on hyvä asia. Lisäksi opettaja osaa kertoa ihmisen kielellä syyn ja seurauksen välisen suhteen: ”Huomaatko, miten se jännittyy/rentoutuu kun muutit asentoasi noin?”
Tällä hetkellä olen päässyt siihen tilanteeseen, että hevonen käyttää takaosaansa ja laskee päätään, kun kuljetaan suoralla uralla käyntiä. Ravissa on tullut vastaan hetkiä, jolloin näin on, mutta ne ovat tosiaankin vain hetkiä, sillä saralla on vielä paljon työtä. Laukassa on niin paljon henkisiä esteitä voitettavana, että siitä ei kannata sanoa mitään. Edistyminen käynnissä on ollut monen asian tulos. Lenkkeilyn avulla kireät lonkat ovat auenneet ja vatsalihakset joutuneet vähän töihin. Vatsalihaksia on konkreettisesti tarvittu ratsastuksessa. Huomasin sopivan istunta-asennon olevan siinä kohdin, missä nojaan taaksepäin juuri sen verran, että vatsalihakset joutuvat ottamaan kallistusta vastaan.
Kuulemma hevonen voi ottaa vain yhden komennon kerrallaan vastaan, mutta minusta ratsastaja ei ole yhtään sen kyvykkäämpi. Alkeistunneilta muistan, että jos yritti keskittyä enempään kuin siihen yhteen asiaan kerrallaan, homma meni solmuun. Ratsastuksen taito tulee siitä, että yksi asia tulee toistojen kautta riittävän automaattiseksi niin että sille riittää aivoissa tarkkailumoodi, joka ilmoittaa vain jos joku asia menee pieleen ja voi keskittyä uuteen opittavaan asiaan. Tähän liittyy se, että hiljalleen pystyy herkistymään tuntumalle käsissä ja takamuksessa. Siihen riittää vähitellen aivokapasiteettia, kun muu alkaa ajoittain sujua. Tuntuma onkin toinen asia, jossa uskallan sanoa edistyneeni tämän vuoden aikana. Lantio myötää sopivasti liikkeitä ainakin käynnissä ja käsi osaa antaa riittävästi ohjaa myös laukassa, kunhan en jännitä liikaa. Ajoittain tulee hetkiä, että jään kuulemma vetämään sisäohjasta huomaamatta asiaa itse, mutta enää harvemmin. Myös hevonen osaa kertoa (kunhan joku osaa tulkata) että se pään viskely johtui epätasaisesta ohjastuntumasta. Hiljalleen tulee samalla opiskeltua tuntumaa omaan kehoonsa. Saatan olla tietämättäni usein vinossa tai erimittaiset jalustimet voivat tuntua minusta ihan sopivilta. Opeteltavaa kyllä riittää.
Tässä vaiheessa alan tajuta, että alkeisratsastaja tosiaan tarvitsi kärsivällisen opetusmestarin, joka yritti ymmärtää mitä se selässä istuva huojuja tahtoo. Olen kiitollinen, että sellaisia hevosia on eivätkä ne ole menettäneet luottamustaan minuun, vaikka olen varmaan ollut alkuun aika kauhea ratsastaja.
