Andrew McLeanin vuonna 2013 kirjoittama artikkeli kiintymyssuhdeteorian soveltamisesta ihmisten ja hevosten väliseen suhteeseen on viime aikoina ollut jälleen esillä. Kiintymyssuhdeteoria on vanha teoria, jolla on selitetty ihmisten kansssakäymisen piirteitä, ja sitä on tutkittu myös apinoilla. Teorian mukaan pienokaisella, oli se sitten ihminen tai eläin, on synnynnäinen tarve saada turvaa ja huolenpitoa. Nämä tekijät ovat jopa tärkeämpiä kuin ruoka. Apinakokeissa ilman hoivaa jääneistä apinoista kasvoi yksilöitä, joiden oli vaikea selvitä lauman sosiaalisissa tilanteissa ja eivätkä ne osanneet hoivata omia jälkeläisiään.
McLeanin mukaan kiintymyssuhdeteoria soveltuu kuvaamaan kaikenlaisten sosiaalisten eläinten kanssakäymistä. ”On paljon todisteita siitä, että koirat ja ihmiset kiintyvät toisiinsa samalla tavalla kuin ihmiset toisiinsa, joten on todennäköistä olettaa, että mikä tahansa sosiaalinen eläin ihmisen vaikutuspiirissä käyttäytyy edes jossain määrin samalla tavalla”, hän kirjoittaa.
Hevonen on kotieläimistä pelokkain. Se on jatkuvasti huolissaan, ja siihen on olemassa elimellinen syy. Hevosen pelkokeskus, mantelitumake, on suurempi kuin millään muulla kotieläimellä. Kun hevonen pelästyy, sen syke nousee. Sykettä laskevat miellyttävät asiat, kuten hevosten harjoittama keskinäinen rapsuttelu. Tutkimukset ovat osoittaneet, että hevosen syke laskee samalla tavalla myös silloin, kun sukijana on ihminen. Harjaaminen siis lievittää stressiä ja saa hevosen tuntemaan olonsa turvalliseksi. Samalla hevonen kiintyy rahnutusta tarjoavaan ihmiseen, joka tuo turvaa.
”Hoitotäti vois mennä muualle sen kameran kanssa.” Hevonen oli silmät puoliummessa, kunnes hoitotäti tuli kameroineen häiritsemään.
Kosketus on perustarve
Se, että hevoset pääsevät rahnuttamaan toisiaan, on eduksi niiden terveydelle. Pihattohevosilla (McLean käyttää termiä group-housed horses) esiintyy vähemmän kutomista ja muita stressin oireita kuin yksittäiskarsinoissa asuvilla hevosilla. Keskinäinen turkinhoito on vastalääkettä epävarmuuden ja pelon aiheuttamalle stressille.
”Olen erityisen kiinnostunut tästä [kiintymyssuhdeteoriasta] hevosten koulutuksessa, sillä perinteisesti hevosia ei ole juuri kosketettu koulutusvaiheen aikana. Talutamme, ajamme ja juoksutamme hevosia – kaikelle on yhteistä välimatka hevosen ja ihmisen välillä. Ratsastuksessakin meidän ja hevosten välissä on eristäviä kerroksia”, hän selittää. McLean laskee kosketuksen perustarpeeksi ja kuvailee sitä kaivoksi, joka ei koskaan täyty.
Emily Hancock, McLeanin oppilas, tutki säänrapsutuksen ja sydämensykkeen yhteyttä. Hän havaitsi, että alkuvaiheessa kesti jopa kaksi minuuttia, ennen kuin rapsutus alkoi tuntua hevosesta miellyttävältä ja sen syke alkoi laskea. McLean arvelee, että kyseessä on sama ilmiö kuin kosketettaessa lapsia, jotka eivät ole tottuneet kosketukseen. Nekin kavahtavat aluksi, ennen kuin oppivat pitämään siitä. Sosiaaliset eläimet tarvitsevat kosketusta, mutta eivät aina vaikuta haluavan sitä, jos ne ovat päässeet vieraantumaan kosketuksesta.
Negatiivisella vahvisteella hallitaan, positiivisella opetetaan
Rapsutus toimii hyvin positiivisena vahvisteena, mutta se on McLeanin mielestä paljon enemmän kuin pelkkä vahviste. Se luo eläimelle turvallisuudentunteen. Vuonna 1875 syntynyt australialainen Kell Jeffery mullisti hevostenkäsittelyä käyttämällä kesyttämiseen kosketusta voiman ja paineen sijaan. Hän makasi hevosen selässä pitkittäin ja poikittain rapsuttaen ja silittäen sitä rauhoittavasti. Hän loi siteen itsensä ja hevosen välille, ja hänen käsittelemänsä hevoset eivät juuri koskaan pukittaneet häntä alas selästä. McLean itse kertoo omaksuneensa paljon Jefferyn hevosenkäsittelytavoista, samoin ovat tehneet monet kuuluisat hevosenkäsittelijät, esimerkiksi Pat Parelli.
McLeanin mielestä valistuksessa olisi rapsutuksen mentävä aukko. Kaikissa yhteyksissä lasten ponikerhoista kansallisiin ratsastusliittoihin asti pitäisi kiinnittää huomiota siihen, että hevoset saisivat enemmän rapsutuksia kuin taputuksia ja ylipäätään enemmän kiitosta ja kosketusta. Hän uskoo, että hevosiin pätevät samat tulokset kuin mitä Harry Harlow sai apinakokeissaan 1950-luvulla.
Paine ja paineen poistaminen eli ratsastuksen avut ovat negatiivisia vahvisteita, olivatpa avut miten kevyitä tahansa. McLean ei pidä joidenkuiden esittämästä ajatuksesta, että negatiivisista vahvisteista pitäisi luopua ja käyttää vain positiivisia vahvisteita. Molemmilla on oma sijansa. ”Sellainen toimintatapa osoittaa, ettei kouluttaja ymmärrä kognitiivisia prosesseja, ja mikä vielä pahempaa, hän sulkee silmänsä siltä tosiasialta, että hallitsematon hevonen on vaarallinen”, hän varoittaa. Oikein tehty negatiivinen vahvistaminen tuottaa rauhallisia, hallittavissa olevia hevosia, joiden selkään uskaltaa istua. Positiivinen vahvistaminen taas on parhaimmillaan opetettaessa hevoselle uusia asioita. ”Ihmisen tehtävä on opettaa hevoselle, mitä hän odottaa siltä ja hevosen oikeus on saada tuntea olonsa turvalliseksi”, summaa McLean.
Julkaistu Andrew McLeanin suostumuksella. Koko artikkeli on luettavissa englanniksi tästä linkistä.
Laidunkuvat: Krista Heikkilä
