Kenttäratsastaja Anniina Takanen, 21, istuu Sevenonin lasimyymälän sohvalla ja lepuuttaa kipsattua jalkaansa. Elämä on juuri nyt aktiivisen nuoren naisen mielestä todella hankalaa. ”Tämä tuntuu ihan kamalalta! Olen tottunut käymään joka päivä lenkillä, hoidan ja ratsastan 2-3 hevosta ja autan myymälässä. Nyt on pakko vain istua. En voi kävellä enkä edes ajaa autoa”, hän puuskahtaa.
Katsomosta kilparadoille
Takanen aloitti ratsastuksen 10-vuotiaana. Hevoset eivät siihen aikaan kiinnostaneet häntä yhtään, mutta hän lähti kaverin seuraksi katsomaan tämän ratsastustuntia. Siitä kaikki alkoi. Takanen muistaa vielä elävästi hetken, joka sysäsi hänet kaviouralle. ”Hevoset menivät tunnilla uraa pitkin peräkkäin. Kun ohjelmassa oli hevosen kääntäminen radan poikki toiselle puolelle, muistan ihmetelleeni että miten nuo tytöt saavat hevoset pois uralta.” Sen jälkeen hän istui katsomossa vielä muutaman kerran, kunnes piti päästä kokeilemaan itse. Hän alkoi käydä tunneilla Lautalan tallilla (nyk. HevosHovi), ja ensimmäinen ratsu oli valkoinen Ikke-hevonen. Ensimmäiset tunnit Ikellä sujuivat talutuksessa, sen jälkeen hän sai itse kokeilla ohjaamista. Se ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan. ”Pappani jymäytti minua ja sanoi, että oikeasta ohjasta hevonen kääntyy vasemmalle ja päinvastoin. Muistan, miten yritin ohjata hevosta onnistumatta siinä. Hevonenkin varmaan ihmetteli, että mitähän tuo oikein tahtoo”, Takanen muistelee.
Lautalasta hän siirtyi Erja Saartian ohjaukseen ja E. S. Riding Clubin tunneille. Siellä nälkä vain kasvoi, ja piti saada ratsastaa yhä enemmän. Illat kuluivat ratsastustunneilla ja hoitohevosten kanssa puuhatessa. Saartian tallilla Takanen aloitti kilpailemisen esteillä. Hän sai vuokrahevosen nimeltä Astorija II. ”Assi” oli ihanne-esteratsu aloittelevalle hyppääjälle. Se hyppäsi kyselemättä kaiken, mitä eteen pantiin, kunhan ratsastaja vain ohjasi sen esteen suuntaan. Esteratsastus vei tytön mukanaan. Kenttäratsastus ei edes käynyt mielessä.
Veikeä valkoinen ja uljas musta
Kenttäratsastus tuli mukaan kuvioihin, kun Takanen opiskeli Harjun Oppimiskeskuksessa ratsastuksenohjaajaksi. Opintoja varten hän sai oman ponin, jolla hän saattoi suorittaa opintoihin kuuluvat näytöt ja joka hänellä on edelleen. Karino III on vinkeä valkea 143 cm korkea poni, jolla on paha tapa kieltää toisinaan esteillä, mikäli sitä ei ratsasteta päättäväisesti loppuun asti. Maastokokeeseen harjoitellessa kävi ilmi, että maastoesteet maistuivat ponille paljon paremmin kuin rataesteet. Fiksu ratsastaja alkaa harrastaa sitä, mistä poni nauttii.
13-vuotiaan Karinon erityistaitoihin kuuluu kyky salamannopeisiin suunnanmuutoksiin. Jos kuski luulee esteradalla ponnistuksen alkaessa, että tästä mennään yli, hän saattaa olla väärässä. Vielä ponnistusvaiheessa niin kauan kuin takajalat koskettavat maata, poni saattaa vaihtaa suuntaa, ja siinä ei pysy kyydissä kukaan. ”Putoan näissä tilanteissa edelleen silloin tällöin. Poni on vain niin nopea käänteissään, se vaihtaa suuntaa tuosta noin vaan”, sanoo Takanen sormiaan napsauttaen.
Toinen ratsu Evarde on ulkonaisesti täysin Karinon vastakohta. Se on noin 180 cm korkea musta ja laajaliikkeinen hevonen, joka on ollut Takasen ratsuna vasta puoli vuotta. Kun ratsastaja on tottunut ponin nopeisiin liikkeisiin, ison hevosen liike ei pääse yllättämään. Sieltäkin voi silti tippua, kuten jalassa oleva kipsi osoittaa. Evarde on 9-vuotias KWPN, joka on Hollannissa hypännyt isoja ratoja ja sen tehtävänä on nostaa uusi ratsastaja isommille radoille. ”Tarkoitus olisi päästä hyppäämään 120-130 cm ratoja Evardella. Karinon kanssa olen hypännyt 110 cm ratoja aluetasolla, mutta ei ponilta oikein voi enempää pyytää. Ja kun se selvästi tykkää maastoesteistä enemmän, menemme sen kanssa kenttäkisoja niin kauan kuin se haluaa”, summaa Takanen.
Evarde. Kuva: Anniina Takanen
Evarde. Kuva: Laura Taimioja
Saappaat piti pelastaa
Viime viikolla Takaselle sattui hänen tähänastisen elämänsä pahin ratsastusonnettomuus. Tämä oli niitä onnettomuuksia, jotka sattuvat juuri silloin, kun mitään ei tapahdu. Ei ollut vauhtia eikä menty mitään päin. Hän oli Evarden kanssa yksin maneesissa, oli kaunis aurinkoinen päivä ja hevonen liikkui nätisti turpa maata kohti, jolloin se näki aina muutaman metrin eteensä. Evarde säpsähti ikkunoista maneesin hiekkaan lankeavaa valonsädettä. Se nousi ihan hiukan takajaloilleen ja vaihtoi suuntaa. Ratsastaja menetti tasapainonsa selässä. ”Minulla on sellainen tapa, että en jää roikkumaan selkään vaan tiputtaudun suosiolla ja menen uudestaan selkään. Olin tulossa alas jalat edellä kuin laskeutuisin ratsailta. Alastulossa nilkka taittui ja kuulin rusauksen, joka jää ikuisesti mieleen, ihan kuin joku olisi napsauttanut mehevän porkkanan poikki. Samassa tajusin, että se rusaus kuuluu omasta jalasta ja siihen iski hirvittävä kipu. Maneesin pohjalla maatessa näin, että nilkka sojottaa sivulle 90 asteen kulmassa”, hän kuvailee kauhunhetkiään.
Takanen löytää tilanteesta myös koomisia puolia. Tuollaisessa tilanteessa ihminen ehtii ajatella kaikenlaista, esimerkiksi uusia ratsastussaappaita. Sopivia saappaita oli etsitty puoli vuotta ja ne olivat vasta toista kertaa jalassa. ”Ajattelin, että saappaat pitää saada jalasta pois, ettei hoitohenkilökunta leikkaa niitä pois jalasta. Kierähdin toiselle kyljelle ja rusautin nilkan suoraksi.” Saappaat oli pelastettu, mutta kipu yltyi niin että taju alkoi hämärtyä. Hänelle tuli mieleen soittaa kavereille talliin, että soittavat ambulanssin ennen kuin tajunta katoaa. Hevonenkin oli huolissaan. Se ravasi potilaan ja maneesin oven väliä valmiina hakemaan apua, jos joku avaisi oven. Onnettomuus opetti sen, että puhelinta ei kannata jättää liivintaskuun kentänlaidalle vaan pitää mukana koko ajan kaiken varalta.
Viiden viikon kuluttua kipsiaresti päättyy ja Anniina Takanen aikoo nousta selkään heti kun kipsi on poissa. Tämä kilpailukausi jää tyngäksi, mutta seuraava tulee aina. Hän aikoo jatkaa kenttäratsastuksessa niin pitkälle kuin rahkeet riittävät. Raja ei ole vielä lähellekään tullut vastaan.
Evarde, Anniina Takanen ja Karino III. Kuva: Laura Taimioja
