Ella Kanninen, koko kansan tuntema tv-kasvo, on myös suuri hevosten ystävä. Hänen ratsastustarinansa alkoi samaan tapaan kuin suurimmalla osalla meistä. Hän aloitti ratsastuksen 8-vuotiaana ratsastuskoulussa. Tuolloin elettiin 1980-lukua. Harrastusta jatkui liki kymmenen vuotta, ja sinä aikana Kanninen kilpaili piiritasolla (nyk. alue- tai 2-taso) esteratsastuksessa. Hän kertoo, ettei ollut mitenkään erityisen lahjakas, mutta kylläkin rohkea. ”En ole koskaan ollut niin kilpailuhenkinen, että olisin haaveillut suuresta menestyksestä, tai kansalliselle tasolle noususta. Samoin en haaveillut tekeväni hevosista itselleni ammattia. Se oli harrastus”, kuvailee Kanninen ratsastustaan.
Sitten 17-vuotiaana elämä tuli väliin ja ratsastus sai jäädä. Tuli työt, seurustelu, ylioppilaskirjoitukset, yliopisto, matkustaminen… Taukoa kertyi lähes 20 vuotta ja elämä oli heittänyt siinä välissä Italian Toscanaan, missä hänestä oli tullut kahden lapsen äiti. Kuusi vuotta sitten Kanninen löysi mukavan maalaistallin kotinsa lähistöltä. Hän alkoi jälleen ratsastaa ja hypätä esteitä. Paluu esteille oli tunteiden pyörremyrsky, sillä satulaan ei noussut enää sama ihminen, joka sieltä oli 18 vuotta aiemmin laskeutunut. ”Se tuntui fantastiselta, mutta täytyy myöntää, että ensimmäisen kerran tunsin pelkoa. Kun on omia lapsia, otan ratsastuksen riskit vakavammin kuin nuorena.” Kannisen lapset eivät toistaiseksi ole innostuneet ratsastuksesta.
Italiassa ratsastuskulttuurikin on italialaista
Italian hevoskulttuuri eroaa jonkin verran suomalaisesta. Matkailumaana Italiassa on paljon talleja, jotka vievät turisteja ihastelemaan italialaisia maalaismaisemia hevosen selästä. Joukossa on myös niitä talleja, joissa opetetaan korkeatasoista kouluratsastusta ja jonne suomalaisetkin matkustavat oppia saamaan. Ja tietysti on monipuolisia ratsastuskoulumaisia paikkoja, joissa opitaan ratsastamaan ja hyppimään esteitä.
Suurin ero Kannisen mukaan on, että seurojen tai tallien välisiä kilpailuja ei ole. Kipa-ongelmia ei Italiassa ole, sillä Italiassa ei ole käytössä sellaista järjestelmää. Aikataulujenkaan suhteen ei olla yhtä tarkkoja. ”Ilmoittautuminen tapahtuu perinteisesti soittamalla tai lähettämällä sähköpostia. Usein käy niin, että luokka on ilmoitettua alkavaksi klo 9, ja suomalaiseen tapaan olen ajoissa paikalla vain huomatakseni, että käytännössä kisat alkavat vasta tunnin kuluttua.”
Toinen suuri ero näkyy ratsastajien itseluottamuksessa. ”Itsekontrolli tuntuu toisinaan puuttuvan kisaajilta. Kaikki kisaavat kaikkia luokkia, välillä hirvittää katsella sitä menoa. Olen nähnyt 120 cm luokissa teknisesti niin heikkoja suorituksia, että olen ihmetellyt miten ratsukko on selvinnyt radasta hengissä. Sama meno on myös verryttelyssä, saa olla tarkkana ettei jää alle. Uskon, että Suomessa ei ole vastaavia ongelmia”, hän summaa.
Italialainen kulttuuri ei ehkä ole parhaimmillaan ratsastuskilpailuissa, mutta se on vain pieni osa kokonaisuutta. Kolikon toiselta puolelta löytyvät aurinko, kaunis kieli, hyvä ruoka ja ystävälliset ihmiset, jotka ovat hurmanneet Ella Kannisen niin, että hän ei aio lähteä Italiasta kulumallakaan. Italia onkin maa, jonne syksyn synkentämä suomalainen haluaa yhä uudestaan.
Jack, estetykki.
Jutun kuvat: Ella Kanninen
