Talvella useimpien hevosurheilulajien kilpailukausi näyttää tyhjää. Tiuha kiertäminen on vaatinut voimia sekä hevoselta että ratsastajalta, ja he saavat parin kuukauden ansaitun loman suorituspaineista. Lepo ja palautuminen ovat urheilijalle yhtä tärkeitä kuin ravinto ja treeni. Talvella ratsukko nauttii maastolenkeistä lumisen, hiljaisen metsän läpi ja levättyään ratsastaja alkaa suunnitella seuraavan kauden tavoitteita. Palautumiskausi on etenkin henkistä lepoa, sillä hevosen terveys vaatii säännöllistä kevyttä liikutusta.
Haminalainen kenttäratsastaja Anniina Takanen antaa esimerkin omien hevostensa lepokaudesta.
– Hevoset liikkuvat talvella lähes joka päivä, jotta peruskunto pysyy yllä. Niillä on kavalettijumppapäiviä, sileätyöskentelyä ja pitkiä, rentoja maastolenkkejä. Keskityn oman ratsastusasentoni hienosäätämiseen talvikuukausina. Vuodenvaihteen jälkeen estekorkeus kohoaa vähitellen ja kevät kuluu kilpailukauteen valmistautuessa, Anniina Takanen summaa talvikuukausiaan.
Anniina Takasen hevoset pääsevät nauttimaan hankimaastoiluista silloin harvoin, kun on lunta. Kuva: Laura Taimioja
Näinhän se menee teoriassa. Vaan miten on todellisuuden laita? Se, järjestyykö tällainen palautumiskausi, vaihtelee sillä lukuisat tekijät tuovat mutkia matkaan. Yksi näistä ovat liiton katselmukset. Syy tähän on melko yksinkertainen: kaikki pääsevät kerrankin paikalle, koska ei ole kilpailuja. Marras-tammikuu on aikaa, jolloin ratsastajilla ei ole mitään sen erityisempää ohjelmistossaan, joten se on ainoa hetki, jolloin voidaan järjestää eri renkaiden katselmuksia ja valmennuksia. Kuka pääsee maajoukkueesen, kuka aluevalmennukseen. Päästäkseen liiton valmennukseen hevosen täytyy tietysti olla iskussa. Sinne ei voi lähteä suoraan kolmen viikon tarhalomalta.
Valjakkoajaja tarvitsee pitävän pohjan
Kouvolassa asuu valjakkoponeja, jotka saavat miltei pakollisen lepokauden. Sen aikaansaavat Etelä-Suomen onnettomat talvet, joissa mutavelli ja jäätynyt maa vuorottelevat. Valjakkoajo vaatii pohjalta enemmän kuin ratsastus. Valjakkoajaja Raisa Takkiselle viime talven kaltaiset kelit ovat pahimmasta päästä treenin kannalta. Ulkona kulkureitit ovat sellaisena talvena usein joko upottavia tai jäisiä, ja sopivia maneeseja ei löydy joka kulmalta. Maneesin pohjan pitää olla sellainen, että vaunun pyörä ei uppoa hiekkaan ja maneesin pitää olla melko suuri, jotta siellä voi ajaa.
– Kun ajopohja on huono, jätän treenit suosiolla väliin ja keskityn esimerkiksi lihashuoltoon ja venyttelyyn. Huonolla pohjalla vireän ponin kanssa loukkaantumisriski on liian suuri. Tällä hetkellä käymme ajamassa Usvalaakson maneesissa, se on tilava ja siellä on joustavan napakka pohja, johon vaunu ei uppoa, luettelee tämän vuoden Pohjoismaiden mestaruuskilpailujen pronssimitalisti Raisa Takkinen lajinsa vaatimuksia.
Kaikesta huolimatta Takkinen pyrkii osallistumaan maajoukkuekatselmuksiin joka vuosi ja valmistelee ponien kuntoa niihin siten kuin sää sallii. Takkinen on sitä mieltä, että ne ovat ihan hyvällä paikalla kauden päätteeksi. Maajoukkuekatselmusten jälkeen kestää jonkin aikaa, ennen kuin säiden haltija suo oikean lumitalven, mutta yleensä se tulee jossain vaiheessa. Kun lumi tulee Kouvolaan ja teillä voi taas ajaa, on aika aloittaa ulkotreenit ja valmistautua tulevaan kilpailukauteen.
Raisa Takkinen ja Harro-poni vauhdissa. Kuva: Laura Taimioja
Entä jos ottaisi koko vuoden vähän leppoisammin?
Lepokausi on sitä tärkeämpi, mitä tiiviimpi kilpailukausi on. Kun hevosella ei ole ylettömän rankkaa kesällä, se ei tarvitse samassa mitassa palautumislomaa talvella. Kuopiolaisen FWB-kasvattaja Eerika Häkkisen kilpailukalenteri on melko väljä, joten hänen hevostensa elämässä lepokauden vaikutus on pienempi kuin niillä, jotka kilpailevat joka viikonloppu. Kilpailujen vähäinen määrä johtuu osalta siitä, että Kuopio on syrjässä etelän suurista ratsastuskeskuksista. Jokainen kilpailureissu yöpymisineen on pitkä ja kallis.
Pitkä matka Helsingistä Kuopioon tekee myös sen, että hyvät valmentajat jaksavat harvemmin lähteä Itä-Suomeen. Kun valmennuksia on tarjolla, tilaisuuteen pitää tarttua oli kuukausi mikä hyvänsä. Silloin on vain hyvä, että vaihtelut ovat melko loivia. Ja jottei totuus unohtuisi, Häkkinen muistuttaa että hevosten kanssa elämä ei mene ihan niin suoraviivaisesti kuin kilpailukalenteria laatiessa luulisi. Urheiluhevosesta tulee äkkiä murheiluhevonen.
Sairaslomien lisäksi hevosten vapaapäiviä lisäävät Kuopion kylmät talvet. Helsinkiläislähtöinen 50 vuotta täyttänyt Eerika Häkkinen ei ole kylmän ystävä, mutta sanoo että kahdesta pahasta Kuopion pakkanen on pienempi kuin Helsingin kostea viima. Kylmillä säillä hevoset saavat lyhyemmän liikutuksen, jottei ratsastaja jäädy kalikaksi.
– En meinaa vanhemmiten kestää yhtään kylmää. Nollakelillä pidän teddyvuorisormikkaita ja laitan villahameen ratsastushousujen päälle. 10 asteen pakkaslukemilla on jo kunnon toppahaalari yllä, hän kuvailee.
Siitä huolimatta Häkkinen nauttii siitä, että Kuopion talvet ovat lumisia ja synkimmän ajan taittuessa kuulaiksi talvipäiviksi hän saa viilettää hevosineen pellolla ja järvenselällä paksun lumivaipan pöllytessä kavioista. Etelärannikolla voidaan vain unelmoida sellaisesta.
Eerika Häkkinen perinteisen reen kyydissä. Kuva: Eerika Häkkisen kotialbumi.
