Romaani, WSOY 1999
259 sivua

Arto Paasilinna (1942-2018) taisi olla eläinrakas, sillä hänen kirjoissaan toistuva teema on rauhaisa rinnanelo eläinten kanssa. Kaikesta päätellen hän myös ymmärsi ihmismieltä. Hänellä on taito asettua monenlaisen elollisen nahkoihin, myös avaruusolioiden. Paasilinnan kirjoista tunnetuimpia on Jäniksen vuosi, ja Hirnuvassa maailmanlopussa (1999) on paljon samaa. Nyt vain matkaseurana on jäniksen sijasta hevonen, eikä mikä tahansa hevonen vaan suomenhevonen. Kilometrien lisäksi tarinassa matka on ajallisesti pitkä, sillä romaanin aikajänne kattaa lähes 50 vuotta ja monta hevossukupolvea. Huumori on hyvin paasilinnamaista. Jos olet sen ystävä, pidät luultavasti tästäkin kirjasta. Omasta mielestäni tämä teos ei ole aivan parasta Paasilinnaa, mutta kohtuullisen sujuvasti menevä opus silti. Merkittävän siitä tekee se, että kirjan tähtenä on suomenhevonen.

Tarina alkaa vuodesta 1954, kun Huru-Aaroni syntyy. Työhevoseksi, kuinkas muuten, kun maalais-Suomessa eletään. Sattuman, tai minkä lie geenimutaation, oikusta ori osaakin puhua ihmisten kieltä, ja se periyttää saman taidon varsoilleen. Viinaanmenevä piirineläinlääkäri Tarmo Saamakorpi ottaa puhuvan hevosen elämäntyökseen, ja osaavan kasvattajan, Ossi Huikkolan, käsissä puhuvien hevosten lauma sen kuin kasvaa. Tarina kertoo myös maailman muutoksesta 1900-luvun lopulla. Tarina päättyy vuoteen 2000, ja sitä ennen Huru-Aaronin varsanvarsat ehtivät muun muassa pelätä, että tietokoneet sekoavat ja lentokoneet putoavat vuosituhannen vaihtuessa.

Kirjan kannessa lukee ”Ylistys suomenhevosille ja Suomen hevosmiehille”. Ja kyllä, Huru-Aaronin suurin onni on, että löytyy osaavia hevosmiehiä, jotka ymmärtävät hevosta vaikka se ei puhuisikaan ihmisten tavoin.