Blogini ensimmäinen vieraskynäilijä on mies ratsailla, Matti Vesala, joka kertoo oman tarinansa. Hevosten hoito monessa muussa kulttuurissa miesten maailma, mutta Suomessa 95 % ratsastajista on naisia.
“HUSAARIRATSASTAJA”
Kolmekymmentä vuotta elämästäni pelkäsin hevosia. En edes tiedä miksi, mutta vielä aikuisenakin minua todella pelotti ajatus mennä samaan pilttuuseen 500-kiloisen treenatun lihaskimpun kanssa.
Idea hevosen selkään nousemisesta alkoi kuitenkin pikku hiljaa muotoutua vierailtuani tuon tuosta vaimoni seurassa tallilla. Olen aiemminkin kirjoittanut, kuinka minua on kiehtonut ihmisen ja eläimen välinen erityislaatuiseksi kasvava suhde. Noihin aikoihin koiramme oli juuri aikuistunut ja agilitykokeilujemme kautta yhteispelini koiramme kanssa oli muodostunut tärkeäksi. Minua kiehtoi ajatus vastaavanlaisen suhteen luomisesta hevoseen. Ainoa ongelma asiassa olikin se, että minua pelotti aivan valtavasti mennä hevosen lähelle.
Uteliaisuus voitti pelon ja lopulta istuin yksisilmäisen ja minua todennäköisesti iäkkäämmän tamman satulassa. Ensimmäiset hetket ratsailla painuivat mieleen erityisesti siksi, että kaikki oli niin suunnattoman vaikeaa. Ei ohjaustankoa tai rattia, josta pitää kiinni. Ei kaasu- eikä jarrukahvaa. Eteenpäin mentiin silloin, kun yritin pysähtyä ja kun halusin mennä eteenpäin, niin tamma seisoi paikallaan. Tajuntaan iski tosiasia, ettei jalkojen välissä ole ennustettavasti käyttäytyvä ja hallittava kone vaan eläin, johon olisi syytä pikimmiten rakentaa toimiva suhde.
Alkumetreillä ratsastuksenopettajalla, oman ryhmän muiden ratsastajien vertaisverkostolla ja tietysti hevosella on valtava merkitys koko ratsastuskokemukselle. Omassa ratsastusseurassani ja –ryhmässäni olen aina tuntenut oloni kotoisaksi – myös miesratsastajana. Tiesin tietenkin jo alussa aloittaneeni Suomessa hyvin naisvaltaisen lajin enkä minäkään ole välttynyt kuulemasta viittauksia “neitien harrastukseen”. Samalla minua on aina kiinnostanut hevosmiestaidon “miehekäs” tai oikeastaan täysin sukupuolineutraali puoli, joka tulee esille monissa niissä kulttuureissa, joissa hevosia käytetään edelleen päivittäisessä työssä. Olenkin suutuspäissäni kehottanut “tytöttelijöitä” menemään Montanaan, Mongoliaan tai Argentiinaan kertomaan karjapaimenille, että heppailu on neitien touhua…
Meitä miehiä pyörii tallimme tunneilla sen verran monta, ettei sukupuoliasiaa siellä ole koskaan varmaan kukaan sen kummemmin ajatellut. Ratsastuksenopettajamme ovat myös olleet aina todella ammattitaitoisia ja osanneet mielestäni huomioida ratsastajien fyysiset ja henkiset erityismieltymykset lajiin niin iän kuin sukupuolenkin osalta. Tarjolla on sitä toivomaani adrenaliinintäyteistä vauhtiratsastusta, mutta samalla minua on ohjattu malttiin ja herkkyyteen.
Vuosien mittaan itse ratsastusta tärkeämmäksi minulle on muodostunut hevosen kanssa vietetyt hetket. Kokonaisaika, jossa ratsastuksen lisäksi hevonen tietenkin huolletaan ennen ja jälkeen ratsastuksen. Minulla ei ole omaa hevosta, vaan ratsastan ehkä noin kymmenellä ratsastuskoulumme hevosella opettajan ja tallihenkilökunnan ohjeistamana, harvoin kahta kertaa peräkkäin samalla yksilöllä. Näin ollen suhteeni hevoseen on joka kerralla tavallaan uusi noin kolmen tunnin pikarakkaus. Sen sytyttäminen ennen tuntia, siihen luottaminen ratsastaessa ja siitä kiittäminen tunnin jälkeen on arvokasta hyvän olon aikaa arjen keskellä.
Ratsastus perustuu äärimmäiseen luottamukseen ja suunnattoman herkkään vuorovaikutukseen ihmisen ja eläimen välillä. Kahdesta täysin erilaisesta oliosta tulee kuin ihmeen kautta yksi saumaton kokonaisuus, jonka koossa pitäminen vaatii jatkuvaa ja rehellistä viestintää ja läsnäoloa. Koen, että ratsastus on antanut minulle eniten juuri tästä näkökulmasta.
Toki laji on myös aivan verrattoman hyvä liikuntamuoto, joka parantaa lihaskuntoa, tasapainoa, ryhtiä sekä erityisesti koko kehon koordinaatiota. Ratsastuksessa pääsee koettamaan omia rajojaan, fyysisiä ja psyykkisiä, oikeastaan ihan alkumetreiltä saakka. Hetkiä, joissa uskallus ja luottamus omiin ja hevosen kykyihin todellakin punnitaan voi kokea jo alkaen ensimäisestä selkään nousemisesta. Mikäpä sen mukavampaa kuin kokeilla noita rajoja vuosien mittaan yhteistyössä hevosen kanssa.
