Viimevuotinen kenttäratsastuksen Kaakkois-Suomen aluemestari Jaana Pulkkinen on voittonsa jälkeen hieman hämäläistynyt, mutta tässä tapauksessa se ei tarkoita hidastumista vaan lisää nopeutta. Syksystä lähtien Hämeen aluevalmennettaviin kuulunut Pulkkinen lähti Difoniuksella viime viikonloppuna maastoon ykkössijalta, mutta innoissaan ratsasti yhdestä esteestä ohi. Virheitä sattuu, kuitenkin kokonaisuutena aika Hämeessä Seppo Laineen silmän alla on kehittänyt häntä ratsastajana.
Pulkkisesta tuli ratsastaja sen ansiosta, että sisko hurahti ravihevosiin. Ensimmäiset ratsastusvuodet kuluivat siskon ravihevosten selässä. Ratsastus imaisi mukanaan, mutta Pulkkinen on päättänyt, että täysipäiväistä työtä siitä ei tule. Hän on työskennellyt useilla talleilla, ja yksi niistä jäi erityisellä tavalla mieleen. “Olin Ruotsissa töissä yhdellä tallilla, jossa sain nähdä nurjan puolen siitä, kun elanto riippuu hevosista. Tallinpitäjä oli henkisesti ja taloudellisesti kovilla, ja se heijastui ikävästi hevosten kohteluun. Ihminen ei ollut hevosille reilu vaan kohtelu oli epäjohdonmukaista ja asiatonta. Sen kokemuksen jälkeen päätin, että hankin ammatin jostain muualta kuin hevosten parista”, Pulkkinen kertoo.
Pulkkisesta tuli kenttäratsastaja sekä hevosten että ympäristön ansiosta. Hän pitää sekä koulu- että esteratsastuksesta, ja maastoratsastuskin tuntuu omalta. Kenttäratsastuksessa nämä kaikki yhdistyvät. Kun vielä tuttavapiiriin on osunut kenttäratsastajia ja hänen ensimmäinen ratsuhevosensa oli maastoesteille sopiva rohkea luonne, laji tuntui luonnolliselta valinnalta.
Jaana Pulkkinen ja Difonius eli Voitto Harjussa syyskuussa 2016.
Kaakossa kuplii pinnan alla, nykyinen valmentaja jatkaa
Pari vuotta sitten Ratsastajainliitto hölläsi aluevalmennusvaatimuksia mahdollistaen sen, että haminalainen Etelä-Kymen Urheiluratsastajia edustava Pulkkinen käy nyt Ypäjällä aluevalmennuksissa ja on samaan aikaan Kaakon alueen valmennusvastaava, tosin hän jättää ne tehtävät tämän kauden jälkeen. Aiemmin ratsastaja sai osallistua vain oman alueen valmennuksiin. Hän on tällä kaudella noussut 90 cm luokista (ent. tutustumisluokka) 105 cm luokkiin (ent. helppo). Samoin kuin aineopettajat koulussa, ratsastuksessakin valmentajat ovat parhaimmillaan silloin, kun heillä on uusin tieto opettamastaan aiheesta ja innostusta jakaa sitä. “Valmentajani Seppo Laine kiertää edelleen tuomaroimassa kansainvälisiä kenttäratsastuskilpailuja, joten hän on hyvin vahvasti lajissa edelleen sisällä. Tämä on oikeastaan suurin ero edelliseen valmentajaan, jolla on ollut aikoinaan kunnioitettava ura, mutta jotkin asiat ovat muuttuneet sen jälkeen. Kaakossa on tehty viime vuosina suuri työ kenttäratsastuksen hyväksi, ja valmennusrinki ansaitsisi nykyaikaisen ja ajassa kiinni olevan valmentajan”, muotoilee Pulkkinen.
Toinen seikka, jonka Pulkkinen nostaa esiin kehityksen moottorina, on yhteistyö toisten ratsastajien kanssa. Hän on treenannut koko talven esteratsastaja Vesa Heleniuksen ja kouluratsastaja Kaisa Ukkolan kanssa porukassa. Heistä kaikilla on toisilleen jotain annettavaa, ja porukassa harjoittelu motivoi yksintyöskentelyä enemmän. Fysioterapeutti-naprapaattina ja entisenä jalkapalloilijana Helenius on auttanut Pulkkista vähentämään toispuoleisuuttaan ja löytämään harjoitteluun työkaluja, joilla on mahdollista seurata paremmin omaa kehitystä ja suunnitelmien toteutumista. Lisäksi Seppo Laineen valmennusporukka on viiden naisen porukka, jonka jäsenillä synkkaa niin että valmennuksiin on aina ilo mennä.
Junioreissa on tulevaisuus, kunhan heillä on riittävästi rahaa
Aluevalmennusjärjestelmä on ensi sijassa suunnattu junioriratsastajille, mutta valmennukset ovat avoimia myös aikuisille. Junioreille on rakennettu ratsastajan urapolku, joka on eräänlainen ihannekuva siitä, miten juniori etenee kun kaikki menee hyvin. Yhtälössä on yksi iso ongelma: raha. Ratsastus on kallis harrastus, kun lähdetään rakentamaan kilpauraa. Pulkkinen ratsasti yläasteiässä viikonloppuisin ja lomilla viitisen hevosta päivässä, etupäässä nuoria hevosia. Ne eivät kehittäneet häntä kilparatsastajana, sillä nuorten raakileiden kanssa ei kertynyt kilpailukokemusta, vaikkakin se oli muuten arvokasta kokemusta, josta on myöhemmin ollut hyvinkin apua ratsuttajan tehtävissä. “Paljon puhutaan siitä, että ratsastuksen eteen pitää tehdä työtä, mutta se työ ei yksin auta, jollei ole rahaa. Työn lisäksi tarvitaan oikeat ihmiset ja hyviä hevosia, joita rahalla saa. On äärimmäisen harvinaista, että joku nuori, jolla ei ole vanhempien rahaa takana, saa yhteistyökumppaneita, löytää valmentajan joka vie häntä eteenpäin ja saa käyttöönsä hyvän hevosen jo juniorivuosina. Samalla odotetaan, että juniorivuosien päättyessä nuori on tietyllä tasolla.” Pulkkinen itse kuuluu niihin, joiden mahdollisuudet ovat oikeasti avautuneet vasta sen jälkeen, kun hän on saanut ammatin ja työpaikan, jolla kustantaa ratsastus. Eikä hän ole ainoa.
Mitä korkeammalla tasolla on, sitä enemmän rahaa kuluu. 105 cm luokkia järjestäviä kilpailuja löytyy Suomesta sen verran, että niistä pystyy hankkimaan kilpailurutiinia, yhden tähden kilpailuja on kourallinen ja kahden tähden kilpailuja on kaksi vuodessa. Niistä toinen on SM-kilpailu, joten jokaisen SM-tasolla kilpailevan ohjelmaan kuuluu harjoittelua ulkomailla. Ilman rutiinia ei synny tulosta. Ja kun sitä rutiinia ei pysty Suomesta hankkimaan, tarkoittaa se useita kalliita kilpailumatkoja Eurooppaan.
Pulkkinen kertoo elävänsä tällä hetkellä tähän asti parasta aikaansa kilparatsastajana. “Hevonen on terve, minulla on työpaikka, hyvät valmentajat ja mukavat treenikaverit. Tällä hetkellä menee hyvin. Jos jotain olen näiden hevosten kanssa oppinut, se on se että pitää osata iloita siitä kun kaikki on hyvin. Olen kokenut sen, että yksi loukkaantuminen voi viivästyttää kehitystä monella vuodella.” Hän on nyt tyytyväinen mutta uskoo silti, että parhaat vuodet ovat vasta edessä.
