Saksalan Ratsastuskeskuksen kasvihuonemainen maneesi loisti kauas täydessä valaistuksessa, kun kotkalaiset ratsastajat saivat nauttia Piia Pantsun ammattimaisesta valmennuksesta. Hippos-lehdessä kesällä Piia Pantsu kertoi, että ei anna enää haastatteluja, mutta onneksi hän teki Ellikin blogin kohdalla poikkeuksen, ja pääsin hetkeksi kyselemään hänen ajatuksiaan valmennuksesta.
Pantsun mukaan valmentajan tärkein tehtävä on luoda oppimiselle otollinen ilmapiiri ja saada aikaan tunne yhteistyöstä ja vuorovaikutuksesta sekä ratsastajan ja hevosen että ratsastajan ja valmentajan välillä. Piia Pantsu ja hänen valmennettavansa Sara Vainikkala olivat yhtä mieltä siitä, että vuorovaikutus on olennaisen tärkeää. Valmentaja kertoo, miltä ratsastus näyttää ja ratsastaja kertoo, miltä selässä tuntuu. Heillä on yleensä yhteinen näkemys asioista, mutta on tilanteita, joista kummallakin on oma mielipide.
Menestykseen tarvitaan valmennusta. ”Ihannetilanteessa ratsastajalla on 365 päivää vuodessa joku mukana ratsastustilanteessa auttamassa ja tukemassa, kertomassa miten voisi ratsastaa paremmin”, Pantsu kertoo. Yleensä kuitenkin ratsastajan elämä on omatoimista harjoittelua. Ääritapauksessa aina yksin ratsastava ei kehity, koska ratsastaja ei välttämättä havaitse virheitään itse vaan jää toistamaan niitä.
Pantsun tavoitteena on päästä kilpailemaan itsekin, mutta hänen ajastaan ja huomiostaan kilpailee niin moni asia, että omalle ratsastukselle on vaikea saada järjestymään riittävästi aikaa. ”Minulla on kaksi hienoa hevosta kotona, mutta myös kaksi lasta, joiden tarpeet menevät oman ratsastuksen edelle”, hän valottaa tilannettaan. Pantsu on lisäksi reissun päällä yli puolet vuodesta, sillä matkapäiviä kertyy noin 200 vuodessa. Suomessa valmennettavien lisäksi hän käy valmentamassa Norjassa, Ranskassa ja Italiassa. Päälle tulevat tehtävät SRL:n A-renkaiden valmentajana esteratsastuksessa ja kenttäratsastuksessa. Osa tätä työtä on matkustaa nuorten lupausten mukana kisamatkoilla Euroopassa. Toivottavasti Pantsu nähdään kuitenkin jossain vaiheessa itsekin kilparadalla.
Urheilija on urheilija, vaikka laji vaihtuu
Useampi ratsukko oli tullut hakemaan Pantsulta vinkkejä ratsastukseensa. Eräs heistä oli KTP:ssä jalkapalloa Veikkausliigassa aiemmin pelannut Vesa Helenius. Urheilija on urheilija, oli laji mikä hyvänsä. Pallo on vaihtunut hevoseen, mutta asenne on tallella. Hän ei aloittanut turhan helposta: Hän hankki heti alkuun oman hevosen, eikä mitään opetusmestaria. 5-vuotias ori Master vei illalla maneesissa välillä ratsastajaa siihen malliin, että Piia Pantsu sai hypätä selkään ja laittaa nuoren hevosen ruotuun. Helenius on ratsastanut ahkerasti noin vuoden ajan ammattilaisten valvovan silmän alla. ”Olisihan se helpompaa, jos jompikumpi osaisi ennestään jotain, mutta ollaan molemmat ihan raakileita”, hän naurahtaa. Ahkera harjoittelu on tuottanut tulosta, sillä ratsastus ei näyttänyt ollenkaan hullummalta maallikon silmiin. Ratsastan kyllä, mutta maallikko olen silloin kun katson toisten ratsastusta maasta käsin. Lieneekö vauhdin ja vaaran viehätystä, vai mikä siinä onkin että ratsastavat miehet haluavat kaikki hypätä esteitä?
Mielenkiintoinen ilta tarjosi minulle myös lisäksi elämyksiä, sillä pääsin seuraamaan esteen viereltä kun hyvä estehevonen hyppää 120 cm estettä hyvällä ilmavaralla, ja täytyy sanoa että se oli majesteettinen näky. Lopuksi oli vielä ilo talutella kyseisen hevosen loppukäynnit, kun muut rakensivat rataa seuraavaa valmennusta varten.
