Tarinat kertovat, että ennen muinoin jokaiselle ihmiselle oli oma lokeronsa. Ei tarvinnut olla loistava, sekatyömiehen ja apulaisen hommiin riitti, että oli riittävän hyvä ja mieluiten monipuolinen tekijä. Sitten tuli aika, jolloin se ei enää riittänyt. Patruunojen ajan mentyä tuli kilpailuyhteiskunta ja tehostamisen kulttuuri. Työnsä saivat pitää vain ne, jotka olivat muita parempia jollain kapealla alalla, 25-vuotiaita hyviä tyyppejä, joilla oli kolme yliopistotutkintoa ja 10 vuoden työkokemus. Apulaiset ja puotipuksut saivat mennä, jokaisen piti olla superhyvä jossain.
Suomenhevoselle on käymässä samoin. Se on kuin entisajan sekatyömies: melko hyvä monessa lajissa harrastetasolla, mutta kun ruvetaan tosissaan kilpailemaan, suomenhevonen joutuu antamaan tasoitusta. Sen voi opettaa ajolle, mutta se ravaa hitaammin kuin lämminveriset. Sen voi opettaa ratsuksi, mutta se ei ole uljas musta liitokavio eikä siro kimo estetykki. Se olisi aika hyvä työhevonen, rehti duunari, mutta työmiehiä ei enää tarvita. Ne ovat pian muisto vain kuin Kotkan satamajätkät.
Silti joka vuosi syntyy joitakin varsoja. Joku kasvattaa niitä. Suomenhevosen kasvattaminen on epäitsekäs kulttuuriteko, vähän samanlainen kuin se, että ottaa vastaan työpaikan, josta jää käteen vähemmän kuin työttömyyspäivärahasta. Silti jotkut tekevät niin. Suomenhevonen syö saman verran kuin puoliverinen, mutta hevoskaupoilla FWB:n kasvattaja voi jäädä plussalle myydessään maailmantähdelle, suomenhevosen kasvattaja ei ikinä pääse samanlaisiin rahoihin käsiksi. No ehkä ravihevoskasvattaja joskus, mutta ratsukasvattaja ei. Suomenhevosratsun ostaa naapurintäti, joka pitää siitä hyvää huolta ja nauttii siitä, että hänellä on oma suomenhevonen.
Salon Seudun Sanomat: Suomenhevonen lähestyy uhanalaisten rotujen listaa
