Entinen sekatavarakauppa, Murajeffin taloksi kutsuttu Kauppiaantalonmuseo, kuuluu Haminan kaupunginmuseolle ja siellä on tänä kesänä näyttely eläintenpidon historiasta. Pääosassa ovat hevoset. Näyttely käsittää lähinnä nykyisen Haminan alueen ja Virolahden-Miehikkälän seudun ja ajallisesti se asettuu 1800-luvun jälkipuoliskolta noin 1950-luvulle. Blogimme sai opastuksen näyttelyyn. (Yllä oleva kuva: Akseli Luoma ja hevoset Roope ja Leila Myllykylässä niittotöissä. Kuva: Esko Luoma. Haminan kaupungin museot)
Amanuenssi Nina Talvelalla on itsellään heppatyttötausta. Nuoruus kului tallilla, ja hän nauraa että opintolaina meni ratsastukseen.
– Haaveilen kyllä pääsystä takaisin selkään.
Eläintensuojelun historia Suomessa lähti liikkeelle hevosten tarpeista, sillä hevosten kohtelu oli kirjavaa. Nykymuotoisista yhdistyksistä ensimmäinen perustettiin Helsinkiin vuonna 1874 ja seuraavina vuosina moni muu paikkakunta toimi samoin. Haminaankin perustettiin eläinsuojeluyhdistys 1870-luvun lopulla. Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että 1900-luvun alussa kaikki Haminan poliisit kuuluivat eläinsuojeluyhdistykseen.
Kartanoissa oli jalostusta ja puoliverisiä vaunuhevosia, jotka usein tuotiin juuri Tanskasta. Tavallinen maaseudun hevonen oli pieni ja kestävä suomenhevonen, jolla hoidettiin arkiset työt.
– Tanska vaikuttaa olleen esikuvamaa sekä maatalouteen liittyvissä asioissa, että eläinsuojelussa, kertoo Talvela.
Näyttelyssä näkyy siellä täällä puhekuplia, joissa on muistoja. Muistot ovat peräisin Haminan museon Muistelopiirin jäseniltä. Muistelopiiri on vapaamuotoinen ryhmä vanhempia ihmisiä, joiden muistot entisajan elämästä on haluttu saada talteen. Muistitietoa kerätään myös nettisivuilla olevalla lomakkeella, jonka kautta kuka tahansa voi kertoa hevosmuistojaan elämänsä hevosista 31.8.2022 mennessä. Museolle voi lähettää myös sähköpostia.
(teksti jatkuu kuvien jälkeen)
Näyttelyssä on oma huoneensa koirille. Koirat olivat sen verran tärkeitä, että ne haluttiin usein perhepotretteihin mukaan. Kuvassa karvahattu ja rukkaset, jotka on tehty pystykorvan turkista. Taaempana on kaulapanta, jossa on nauloja. Sitä käytettiin karhunmetsästyksestä, ja sen ansiosta karhu ei ihan helposti voinut purra koiraa niskaan.
Tammiolainen hylkeenpyytäjä-kalastaja Eino Pitkänen koiransa kanssa. Koira on hyvin todennäköisesti rodultaan seiskarinkoira, joka on saaristolainen hyljekoirarotu. Kuva: Haminan kaupungin museot.
Hevosten tarhaus on melko uusi keksintö. 1900-luvun alkupuoliskolla hevosten osa oli siinä mielessä huonoimmillaan, että ne olivat yleensä joko töissä tai karsinassa. Kesällä saattoi päästä laitumelle, mutta talvella ne seisoivat vapaa-ajat sisällä. 1800-luvulla ja sitä ennen käytäntönä oli, että pellot aidattiin ja eläimet liikkuivat vapaasti. Jos maanomistaja oli aidannut peltonsa asianmukaisesti ja eläimet löytyivät silti pellosta, maanomistaja oli oikeutettu vahingonkorvauksiin. Puutteellisesti aidatusta pellosta ei tullut korvauksia.
Hevonen oli hyvin vahvasti miesten eläin, kun naisille kuuluivat muut eläintyöt. Ero johtuu siitä, että mies oli se, joka kävi kodin ulkopuolella, ja naisten tehtävät liittyivät yleensä kotiin ja pihapiiriin. Hevosella kuljettiin, joten hevonen lähti miehen kanssa retkille. Osa näyttelyn kuvista on sellaisia, joista näkyy, että mies ja hevonen viihtyvät toistensa seurassa.
Talvela harmittelee, että vanhoista kuvista puuttuu usein hevosen nimi. Kuvassa olevat ihmiset yleensä tunnetaan hyvin, mutta hevoset ovat jääneet nimettömiksi, kun kuvia museolle lahjoittavilla lapsenlapsilla ei ole enää ollut aavistustakaan isovanhempien hevosista. Hevosten tärkeydestä kertoo se, että niille annettiin usein ihmisnimiä. Liisa-nimisiä suomenhevosia on paljon. Aikana, jolloin valokuvat olivat harvinaisia, hevosista otettiin kuvia.
– Selkeästi kyllä näkee, että kuvan henkilölle hevonen on ollut tärkeä ja sitä esitellään ylpeänä.
– Voisi sanoa, että hevonen rakensi modernin suomalaisen yhteiskunnan. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teollisuuden koneet ovat hyvin pitkälti hevoskäyttöisiä. Sodan jälkeen rakennetut pientilat on kaikki raivattu hevosen avulla, Talvela muistuttaa.
Einar Posti ja nimetön juoksijahevonen Kannusjärveltä. Hyvä hevonen oli isännälle ylpeyden aihe, josta haluttiin ottaa kuvia. Kuva: Haminan kaupungin museot.
Haminan Ratsastajat on vuonna 1934 perustettu seura, yksi Suomen vanhimpia – kuudenneksi vanhin, jos tarkkoja ollaan. 1970-luvulle asti seura toimi RUK:n kanssa tiiviissä yhteistyössä ja jäsenet saivat reserviupseerikoulun hevosia käyttöönsä.
Vanhoissa kuvissa näkyy se, että ruunikoita (tummanruskeita) suomenhevosia oli paljon. Se oli yleisin väri ennen jalostuksen alkamista. Jalostuksen astuttua kuvaan yksinkertaisesti päätettiin, että rautias on haluttu väri, ja rautias nousi melko lyhyessä ajassa vallitsevaksi väriksi. Suomenhevosessa istui vahvasti työhevosen ja vetohevosen maatiaisleima, jopa niin että itsenäisen Suomen armeijan ratsuväessä oli toive hankkia puoliverisiä ratsukäyttöön. Haminassa armeija käytti paljon orloveja, mutta myös suomenhevosia niiden saatavuuden takia.
– Kantakirjan perustamisen hyvä puoli oli, että hevosista tuli arvokkaampia ja se näkyi hevosen hoidossa.
– Minusta on jotenkin hassu ajatus, että hevosta piti vielä jalostaa eli jalontaa, tehdä vielä jalompia yksilöitä, Talvela miettii.
(teksti jatkuu kuvan jälkeen)
Marjut Aspinjaakko hyppää RUKin kentällä 1952. Haminan Ratsastajat sai käyttää RUK:n hevosia ja tiloja kilpailuissa. Kuva: Haminan kaupungin museot.
Sodassa haavoittui ihmisten lisäksi hevosia, ja niiden vammoja hoidettiin sotahevossairaalassa. Syystä tai toisesta sotahevossairaala päätettiin siirtää muutamassa päivässä Lappeenrannasta Haminaan.
– Kun sotahevossairaala muutti Haminaan tammikuussa 1943, lotat majoitettiin tähän Murajeffin taloon, kertoo Talvela.
Muutto ei ollut pieni operaatio, sillä sen vahvuus oli 150 miestä, lisäksi eläinlääkintälottia ja yli sata hevosta. Tietysti kaikki sairaalan tarvikkeet leikkauspöytineen kaikkineen tuotiin myös. Jälkipolville on jäänyt tarkka kirjanpito.
– Täällä lukee, että esimerkiksi 28.2.1943, kun toiminta oli jo saatu hyvään vauhtiin Haminassa, kirjoilla oli 130 sairasta hevosta, 15 toipilasta ja 9 kotiutettavaa. Ei mikään pieni juttu, sanoo Talvela.
(teksti jatkuu kuvien jälkeen)
Hevosta kaadetaan leikkausta varten Haminan sotahevossairaalassa. SA-kuva.
Hevonen nukutetaan kloroformilla sotahevossairaalassa Haminassa. SA-kuva.
Ajureita oli paljon, ja ajurit olivat maatöiden lisäksi toinen hevosten pääkäyttötarkoitus Ajurit eivät olleet pelkästään takseja vaan myös roskakuskeja, jotka tyhjensivät huussit ja tunkiot kaupunkialueella. Eräästä hevosesta kerrotaan, että se on markkinoilta ostettu, mahdollisesti entinen kartanon tai tehtaan hevonen, sillä se tunsi kellon ja lopetti aina työt tasan neljältä. Se kyllä käveli vieressä, kun miehet vetivät kuormaa, mutta ei suostunut neljän jälkeen vetämään kuormaa senttiäkään.
Ajurit olivat aina miehiä, sillä työ katsottiin liian vaaralliseksi naisille vähän samaan tapaan kuin taksinkuljettajan työ nykyään. Ajurit olivat ajossa yötä myöten. Poikkeus tästä joukosta oli Olga Vapalahti, jonka ajurimies kuoli ja Olga jäi selviämään kolmen tyttären kanssa. Olga osasi itsekin ajaa hevosta, joten Haminan kaupunki myönsi hänelle erioikeuden ajaa vossikkaa, vaikka hän oli nainen.
Pihan perällä tallissa on pilttuu ja karsina. Pilttuu on kapea karsina, jossa hevosen oli hankala mennä makuulleen. Makoilu kapeassa tilassa saattoi jotenkin onnistua mutta kyljelleen ei päässyt millään. Hevoset tarvitsevat pari tuntia yössä syvää unta, jolloin ne nukkuvat makuullaan. Karsinassa sillä on enemmän tilaa, ja se mahtuu myös nukkumaan kyljellään.
On tiedossa, että ainakin Itä-Suomessa hevoset asuivat ihmisten kanssa samassa tuvassa lämmittämässä tupaa. Talvela tietää kertoa tapauksen, jossa hevonen kopautti ovea halutessaan ulos ja sisään.
Tallissa olevasta taulukosta näkee, mitä hevoset ja lehmät ovat syöneet. Hevosen ruokintatiedot ovat Vehkalahdelta (nykyistä Haminaa) vuodelta 1925. Hevosten ruokinta oli jotakuinkin samanlaista kuin nyt, kaurajauhoa ja heinää. Lehmien ruokavalio vuodelta 1880 kertoo, että ne ovat saaneet olkia, perunanvarsia, hevosenkakkaa ja vähän heiniä. Hevosenkakassa katsottiin olevan sen verran heinänkorsia ja jyviä, että ne voi vielä syöttää lehmille. Historiankirjoissa on maininta, että toisinaan lehmä piti kantaa kesälaitumelle, kun se oli niin heikossa kunnossa.
– Lehmistä ei ollut talvella samanlaista hyötyä kuin hevosesta, sillä lehmä oli talvella ummessa. Hevonen piti pitää kunnossa, että se jaksoi tehdä työtä.
Maatalouden tehostuminen ja maidontuotanto oli siinä mielessä lehmän onni, että tuotantoeläiminä niistäkin alettiin pitää parempaa huolta.
Pihan perässä olevassa tallissa on hevosen ja lehmän ruokintaohje menneiltä ajoilta. Hevosen ruokintaohje vuodelta 1925 osoittaa, että ruokinta on pysynyt melko samanlaisena jo ainakin sata vuotta.
Heinäpeltokin on melko uusi keksintö, ennen niitä heinä koottiin luonnonniityiltä. Työtä oli muutenkin kesällä paljon, kerättiin se mitä voitiin ja ehdittiin eikä aina niin paljon kuin olisi haluttu tai tarvittu. Niillä sitten mentiin talven yli.
Pihapiirissä olevaan sepän pajaan on koottu ikävämpiä kertomuksia hevosten kohtelusta. Osa ihmisistä ei ymmärtänyt hevosia, mutta heidänkin piti käsitellä niitä. Tämäkin seikka on totuuden nimissä tarpeen tuoda esille näyttelyssä. “Missä taidot loppuvat, väkivalta alkaa” on pitänyt paikkansa entisajan hevosmiehistä. Osa sai hevosen tottelemaan puheella, osa turvautui voimakeinoihin. Talvelalta riittää ymmärrystä myös niille, jotka eivät ymmärtäneet hevosia.
– Nykyään voimme valita, olemmeko eläinten kanssa, mutta sen ajan ihmiset eivät voineet valita, muistuttaa Talvela.
Haminan museoiden amanuenssi Nina Talvela on itsekin hevosihmisiä. Tallirakennuksessa on puuhevonen, jonka selässä näyttelyssä kävijät voivat käväistä.
Pajan seinällä on vanhoja lehtileikkeitä, joissa on kerrottu hevosten ikävästä kohtelusta. Talvela sanoo, että ihan rankimpia kirjoituksia ei ole valittu näyttelyyn, mutta nämäkin tuovat esille jo riittävästi. Tässä kohtaa näyttely eräällä tavalla palaa ensimmäiseen teemaan eli eläinsuojelun tarpeellisuuteen, ja että se lähti nimenomaan hevosista.
– Tyypillistä oli, että kuormaa lastattiin liikaa. Vielä 1950-luvulla pidettiin hevosten vetokilpailuja, joissa hevosta “kannustettiin” lyömällä.
Kierros päättyy tupaan, jossa ollaan jo lähempänä nykyaikaa. Traktori on korvannut hevosia, ja tieliikenteessä näkee sekä autoja että hevosia. Hevosten rooli muuttui työläisestä juoksijaksi. Tuvassa on esillä myös yksi tunnetuimmista haminalaisista, lasitaiteilija Tamara Aladin. Amanuenssi Nina Talvela on päässyt jututtamaan Aladinin sukulaista.
– Hän kertoi, että Tamara ei kotonaan pitänyt lasitöitä esillä vaan hevosia, eikä hän töistään juuri puhunut, vaan hevosista viimeiseen asti.
Ruskeat ruunat ja kolipäät koirat -näyttely on avoinna heinäkuussa ti-la klo 10-18 (suljettu ma) ja sunnuntaisin klo 10-16. Elokuussa 1.-28.8. se on avoinna ti, to-su klo 10-16, keskiviikkoisin klo 12-18. Keskiviikkoisin on vapaa pääsy.
Paikka: Kauppiaantalonmuseo, Kasarmikatu 6, Hamina.
Pääsymaksut:
Aikuinen 3 €
Alennuslippu 1,50 € (opiskelijat, eläkeläiset, työttömät)
Vapaa pääsy (alle 18-v lapset, henkilökohtaiset avustajat, museokortilla kävijät, sota- ja rauhanturvaajaveteraanit, varusmiehet, Haminan museoiden ystävät ry:n jäsenet, kaikki kävijät keskiviikkoisin)
