Ruuhkavuosiratsastaja, ”Ruuhkis”, on yksi Suomen suosituimmista hevosblogeista. Blogin takaa löytyy Anniina Paalanen, Lappeenrannasta kotoisin oleva espoolaistunut karjalainen kahden lapsen äiti ja hevosharrastaja. Paalanen keksi ajatuksen hevosblogista serkultaan, joka kirjoitti matkablogia. Vuosi oli 2009, ja blogit olivat nouseva muoti-ilmiö. Itseilmaisun tarve vaati purkautumiskanavan, mihin blogi oli juuri sopiva. Noihin aikoihin hän osti ensimmäisen hevosensa, joten hän alkoi kirjoittaa siitä. Blogille piti tietysti keksiä nimi. Eräänä syksyisenä iltana punaviinilasillisen kirkastamissa aivoissa syntyi oivallus, joka kiteytti koko elämän yhteen sanaan: ruuhkavuosiratsastaja. Syntyi brändi, jonka avulla on myyty niin t-paitoja kuin mukejakin.
Ruuhkavuosiratsastaja on luonnossa juuri samanlainen kuin blogissaankin: ”Olen kaikessa tekemisessäni ihan samanlainen: rönsyilevä, tulen yli laitojen”, hän kuvailee persoonaansa. Lukijat pitävät erityisesti kirjoittajan huumorista ja tavasta irvailla lempeästi itselleen. Paalanen on pohtinut syvällisemmin sitä, miksi jokin asia naurattaa. ”Asiat naurattavat, kun ne ovat totta tai voisivat olla totta. Esimerkiksi stand-up-komiikka perustuu juuri havaintoihin totuuksista. Tykkään leikkiä sanoilla fingerporimaiseen tyyliin ja löytää niille eri merkityksiä. Minua naurattaa kaikki sellainen, minkä voi ymmärtää monella tavalla. Parhaita hetkiä bloggaajan uralla ovat olleet ne, kun eri ihmiset ovat ymmärtäneet saman kirjoittamani tekstin eri tavalla, kukin omien silmälasiensa läpi. Toisaalta joskus joudun oikein miettimään, miten sanoa jokin asia niin, että sitä ei ymmärretä väärin.”
Esteet on kivoja, maastoesteet vielä kivampia.
Kahdeksan vuotta Ruuhkavuosiratsastajana eivät aina ole olleet helppoja. Väliin on mahtunut todellista ruuhkavuosielämää töineen, opiskeluineen, lapsineen ja hevosineen. Paalanen myöntää olleensa välillä todella väsynyt. Vuonna 2016 hän koki, että kaikki on sanottu ja hän hidasti kirjoitustahtia joksikin aikaa. Samalla hän vähensi yritysyhteistyökuvioita selvästi ja keskittyi hevoseen enemmän kuin siitä kirjoittamiseen. ”Se oli valtava helpotus. Tällä hetkellä olen keskittynyt lähinnä lätisemään Facebookissa”, hän kuvailee. Rauhallisemman kauden jälkeen kirjoittamisinto on taas löytynyt.
Oma hevonen on parasta maailmassa
Paalasen ensimmäinen hevonen Tintti jouduttiin lopettamaan vuonna 2014, nyt ratsuna on suomenpienhevonen Pähkinänsärkijä eli Päde. Hevosissa on eroja, kuten ihmisissäkin. Niin ihminen kuin hevonenkin on siinä mielessä laiska, ettei tee enempää kuin on pakko, paitsi silloin kun innostuu. ”Samalla tavalla kuin ihmisten kohdalla yksi vastaa ’joo, mennään’, toinen sanoo ’onks mun pakko’. Jossain kohtaa sille hevoselle täytyy kuitenkin sanoa ’kyllä sun nyt vaan on pakko’, että jotain edistystä tapahtuisi. Ihan sama koskee ihmisiä: harva meistä jumppaa, jollei ole pakko, vaikka se olisi meille hyväksi. Mieluummin me istumme ja syömme.”
Toinen suuri ero Paalasen kahdessa hevosessa on se, mitä hän niistä on kirjoittanut. Siinä missä Tintin kohdalla hän kertoi harrastuksestaan, Päden kohdalla ratsastus on muuttunut jollei aivan kokonaan niin ainakin jossain määrin yksityisasiaksi. Kirjoitustyyli on enemmän yleisissä elämän havainnoissa kuin siinä, miten ratsastus tänään sujui. Juuri nyt sellainen linja tuntuu omalta. Anniina Paalasen mukaan Päde on juuri samanlainen kuin omistajansa, vilkas karjalainen menijä. Ratsukon yhteinen ongelma on jonkinasteinen keskittymiskyvyn puute, mikä tulee esille kouluratsastuskokeessa. Se ei ole kummankaan vahva laji. ”Hankittuani Päden havaitsin jossain vaiheessa, että en ole velvollinen kertomaan mitään kellekään. Jos alkaa kirjoittaa ratsastusmetodeistaan ja neuvoa muita, silloin pitää tietää mitä on tekemässä, ja minä koen olevani harrastaja, amatööri. Niinpä jutut liikkuvat melko yleisellä tasolla.”
Kouluratsastusta, eli jumppaa. Ei nappaa.
Kenttäratsastus on tälle perheenäidille nappilaji. Siinä saa välillä viikonlopun verran omaa aikaa ja riittävästi jännitystä elämään laukatessaan maastossa täyttä vauhtia esteiden yli. Kaiken keskiössä on laatuaika oman hevosen kanssa. ”Tykkään puuhata tuon hevosen kanssa. Varmaan kaikki aikuisratsastajat ovat ihmisiä, jotka eivät ole lapsena saaneet omaa hevosta ja sitten aikuisena menevät ja ostavat sen. Sitten ne tekevät sen kanssa, mitä itse haluavat. Tuttavapiirissäni on useita ihmisiä, jotka ovat tehneet juuri näin, ja he ovat aidosti onnellisia hevosestaan. He käyttävät puolet palkastaan harrastukseensa ja nauttivat siitä.” Paalanen on toteuttanut unelmansa. Ponikokoinen suomenhevonen on se lapsuuden poni, jota vanhemmat eivät hänelle ostaneet.
