Satulasepäksi kouluttautuva Maija Airevuo on ehtinyt nähdä ja topata aika monta satulaa. Hän edustaa uutta sukupolvea, joka on avoin työnsä suhteen ja haluaa omalta osaltaan purkaa työhön liittyvää mystiikkaa. Hän vertaa valjasverstasta autohuoltoon. ”Tapana on ollut, että asiakas tuo satulan topattavaksi, noutaa sen ja maksaa laskun. Autokorjaamolla asiakas saa tarkan selostuksen ja erittelyn, mutta toppaajan asiakas saattaa saada hyvin vähän tietoa siitä, mitä satulalle on tehty. Auttaisi kaikkia, jos satulan huoltohistoria olisi paremmin tiedossa. Usein satulaa tuova asiakas ei tiedä, mitä hänen satulalleen on tehty: onko siitä viimeksi vaihdettu kokonaan villat vai onko niitä vain lisätty, onko tehty muuta”, hän kuvailee.
Esimerkkiyksilö on noin 15 vuoden ikäinen Passier-merkkinen satula, jossa on kapea selkärangantila. Airevuo kertoo, että satula ei ole mitenkään harvinaisuus, sillä 20 vuotta sitten oli tapana valmistaa kapeammalla selkärangantilalla ja säkätilalla varustettuja satuloita. Hevosten selätkin ovat kokeneet muutoksen. ”En osaa ihan tarkkaan sanoa, mistä muutos johtuu. Ehkä hevosia nykyään ratsastetaan paremmin ja sopivammilla satuloilla, jolloin niiden selkälihakset pääsevät kehittymään, tai sitten jalostus suosii nyt hevosia, joilla on vahvat selkälihakset. Vanhoille satuloille on hankala löytää selkiä, joihin ne sopivat”, hän sanoo. Selkärangantilan levittäminen ei kuulu perustoppaukseen, vaikka se tässä yhteydessä tehtiinkin, joten levitykseen sisältyvät työvaiheet on jätetty jutun ulkopuolelle.
Ensimmäinen työvaihe on irrottaa runko ja paneelit toisistaan avaamalla ompeleet.
Satulan rungon ja paneelien välissä on nahkasuikale, jonka alta löytyvät satulan kokomerkinnät.
Airevuo taivuttelee satulan runkoa eri suuntiin. ”Kun tuo iäkästä satulaa topattavaksi, kannattaa samalla varmistaa, että toppaaja tarkastaa myös rungon. Jos runko on päässyt vääntymään tai napsahtamaan poikki, toppauksen voi unohtaa. Ei rikkinäistä satulaa kannata topata. 20-30-vuotias satula on usein elinkaarensa loppupäässä ja saattaa olla vanhuuttaan hajonnut”, muistuttaa Airevuo. Toppaustyön yleinen hintahaarukka on 150-300 euroa. Kovin edulliseen toppaukseen ei välttämättä sisälly rungon tarkistus, mutta siitä kannattaa hiukan maksaa, ettei tule ratsastaneeksi risalla satulalla.
Yksi hyvän satulan merkki, joka ei näy ulospäin on, että vastinhihnat kulkevat rungon ja istuinpehmusteen välistä. (Yllä oleva satula ei ole sama kuin nyt työn alla oleva satula, mutta niissä on samanlainen ratkaisu. Vastinhihnoilta vaaditaan samaa vetolujuutta kuin auton turvavöiltä, siksi niissä saatetaan käyttää samanlaista kangaskudosta.)
Työn alla olevassa satulassa on lujat, kaksinkertaiset vastinhihnat: toinen osa kulkee rungon ja satulan välissä kuultaen rungon läpi, toinen osa on niitattu rungon alapintaan. Vasemmassa reunassa olevan etukaaren päälle on kirjoitettu luku ”32”, joka tarkoittaa satulan leveyttä.
Airevuo tarkistaa jalustinkoukut. Hän katsoo, että koukun mekanismi toimii ja se on ehjä, sen jälkeen koukku saa muutaman tipan öljyä saranoihinsa. Tätä satulaa on metalliosista päätellen säilytetty kuivassa tilassa. Kosteassa tilassa metalliosat ruostuisivat 15 vuodessa ruskeiksi.
Satulan suoruus paljastuu symmetriasta. Tämä yksilö on ikäisekseen suora. Sen siivet osoittavat suoraan sivulle ja ne asettuvat symmetrisesti. Kumpikaan puoli ei ole toista enemmän irti pöydästä. Jos satulaan noustaan vuosien ajan samalta puolelta ja takakaaresta tukea ottaen, se vääntyy hiljalleen.
Runko on tarkastettu, on aika naulata läppä takaisin paikalleen ja siirtyä varsinaiseen toppaukseen. Rungon pinnalta harjataan mahdollinen pöly ja hiekka pois.
Toppaaminen aloitetaan purkamalla ompeleet. Siiven ompeleet pitävät toppausta paikallaan, mutta ne saavat ulottua vain etukaaren alareunaan asti. Siitä ylöspäin ne voivat häiritä hevosta. Polvituen oikealla puolella olevat ompeleet ovat liian ylhäällä. Kuvassa näkyvät viillot nahassa eivät ole rikkinäisyyden merkkejä. Ne ovat aukkoja, joista toppausta voidaan hienosäätää lisäämällä tai poistamalla villaa sen jälkeen, kun satula on jo kiinni ja sitä sovitetaan hevosen selkään. Tässä satulassa on laajat paneelit, mikä on aina mukavampi hevosen kannalta.
Satulasta löytyy yllätys: peräti neljää erilaista villaa. Ilmeisesti villaa on aina vain lisätty, ja jokainen toppaaja on lisännyt erilaista villaa. On sekä synteettistä että aitoa villaa. Eri villat asettuvat eri tavalla, joten ne tekevät satulasta muhkuraisen hevosta vasten. Satula on lisäksi ollut liian täyteen topattu, joten se on ollut myös kova.
Villaa mahtuu yhden satulan sitään melkoinen määrä.
Maija Airevuo suosii pitkäkuituista 100 % lampaanvillaa. Hän käyttää englantilaista villaa, jota eräät satulanvalmistajat suosittelevat. Kunkin valmistajan suosittelema villa on aina paras vaihtoehto, kun taas tämä villa (Jacob’s Wool) on eräänlaista yleisvillaa, joka on hyvä ratkaisu jollei juuri oikeaa merkkiä ole saatavilla. Satulamerkeillä on yhteistyölampureita, jotka tuottavat tasalaatuista, pitkäkuituista villaa. Värilläkin on väliä: luonnonvalkoinen lampaanvilla on ruskeaa villaa hieman mukautuvampaa. Villan mukautuvuus tarkoittaa myös sitä, että se painuu kasaan. Synteettinen villa ei painu yhtä paljon kasaan, joten se ei myöskään mukaudu samalla tavalla hevosen muotohin. Tämän vuoksi villatopatuille satuloille pitää tehdä täydennystoppaus noin 2 kk kuluttua toppauksesta. Toppaajan ammattitaito on paitsi tietoa, myös kokemusta siitä, miten eri villalaadut käyttäytyvät. Airevuo haluaisi myös kokeilla suomenlampaan villaa, sillä se olisi kuulemma juuri toppaamiseen sopivaa, tasalaatuista villaa. ”Olen sitä mieltä, että parhaat ja mukavimmat ainesosat tulevat luonnosta. Nahkasatula ja villatoppaus ovat kaikkein paras yhdistelmä. Sekä nahka että villa hengittävät”, hän sanoo.
Toppaajan työkalut. Viivottimista tehdyt lastat ovat osoittautuneet oivallisiksi. Haarukalla toppaaja saa työnnettyä villan syvälle paneeleihin.
Kahden viivottimen idea on varsin nerokas. Toisessa on sileä pää, toisessa hammastettu. Sileä sujahtaa hyvin villan pintaa ptkin paneelin perälle asti, toinen työntää villalaatan liukasta metallipintaa pitkin paikalleen.
Airevuo suosii niin sanottua englantilaista tapaa, joka on hitaampi tehdä kuin monet muut työtavat, mutta antaa hänen mielestään parhaan tuloksen. Siinä villasta tehdään ikään kuin laattoja, jotka ladotaan päällekkäin satulan sisään. Satulan sisään menee uskomaton määrä villaa. Yllä olevassa kuvassa näkyy ensimmäinen villasatsi ja alla olevasta nähdään, että tuon määrän jälkeen paneeli on oikeastaan vielä melko tyhjä, se menee sormella painaessa kasaan.
Villaa lisätään vielä pari samanlaista kekoa, ennen kuin päästään siihen tilanteeseen, että sitä on riittävästi.
Laatat ovat paikoillaan, täytettä juuri sopivasti. Kun molemmat puolet on villattu, on aika ommella paneelit umpeen. Käsityöharrastajien mielenkiinnon saattaa herättää koukunmallinen neula.
Aukoista mahtuu vielä hiukan sen jälkeen, kun paneelit ovat kiinni. Lopuksi Airevuo puhdistaa paneelit.
Siivessä ovat toppausta paikallaan pitävät ompeleet, jotka saavat ylettyä etukaaren alareunaan asti. Ompeleiden kohdalta nahka joutuu rasitukselle alttiiksi ja ommel saattaa tehdä ajan kuluessa nahkaan reiän. Nahan avuksi toppaaja laittaa langan ja nahan väliin tupon villaa. Kun ommel kiristetään, villa muodostaa sievän tupon.
Lopuksi runko ja paneeli ommellaan jälleen yhteen.
Ja vielä hitunen villaa aukosta sisään. Airevuo haluaa yleensä nähdä alkutilanteen ja lopullisen version hevosen selässä, joten hän mieluiten hakee ja tuo satulan itse.
Työ on valmis. Aikaa meni noin 7 tuntia.
