Viime vuonna Ylen Ystäväni hevonen –blogissa kerrottiin siitä, miten Ruotsissa ratsastuksen asiat ovat paremmin. Siinä kerrottiin, että tuntihinnat ovat paljon edullisempia (11 euroa maalla, 30 euroa Tukholmassa), kun yhteiskunta tukee ratsastusta ja talleja pyörittävät ratsastusseurat. Nimenomaan ratsastusseurat tallien omistajina mainittiin syyksi hintoihin. Todellinen syy on pikemminkin yhteiskunnan tuki. Se taas tekee ratsastuksesta massojen lajin ja runsaista harrastajamääristä löytyy lahjakkuuksia. Kun yhteiskunta tukee laajasti, ruotsalaiset pärjäävät arvokilpailuissa paremmin. Suomessa on suhteellisen harvinaista, että ratsastusseura toimii talliyrittäjänä, mutta niitäkin on, eivätkä ne ole mitenkään erityisen halpoja paikkoja ratsastaa. Sitä pidetään jotenkin niin hienona juttuna, että sellaiset mainitaan aina erityisesti, viimeisin Hipposkin kehui turkulaista seuran koulua kovasti. Olen viime aikoina tutustunut läheltä erääseen ratsastusseuraan, jolla on ratsastuskoulu, joten uskallan avata suuni aiheesta.
Yhdistys ei ole autuaaksi tekevä tekijä, päinvastoin kulurakenne on epäedullinen verrattuna yrittäjän talliin. Yksityisyrittäjän etuna on se, että yrittäjä pystyy omalla työllään vähentämään tallin kuluja, jolloin toiminta on helpommin kannattavaa. Yhdistyksellä ei ole tällaista yrittäjää, vaan sen pitää palkata henkilökuntaa. Yhdistyksen jäsenet tekevät tavallisesti paperityöt talkootyönä päivätyönsä ohella, mutta lannanmättämiseen palkataan väkeä. Minimissään työntekijöitä pitää olla neljä, sillä viikossa on 14 tallityövuoroa (7 päivänä aamu ja ilta), joten talliin tarvitaan kolme työntekijää, koska yksi ihminen saa tehdä viisi työvuoroa viikossa. Päälle tarvitaan vähintään yksi ratsastuksenohjaaja. Kaikki tämä maksaa. Raha otetaan karsinavuokrien ja tuntihintojen muodossa, joten ratsastusseuran tuntihinnat voivat helposti olla yrittäjän tuntihintoja kalliimpia ja ryhmät suurempia. Toisaalta yhdistyksen ei tarvitse tuottaa voittoa kuten yrityksen, riittää että kulut katetaan. Yhdistyksen ratsastuskoulu on lähes aina iso maneesitalli.
Talliyrittäjän tallissa kulurakenne on kevyempi, koska yrittäjä tekee itse töitä tallissa, ja niitä on kaikenlaisia: suuria ja pieniä, maneesilla ja ilman. Yleistä kokoa tai mallia ei ole, vaan tapoja on yhtä paljon kuin yrittäjiäkin. Tiedän pieniä ratsastuskouluja, joissa yrittäjä tekee 12-tuntista päivää hoitaen hevoset aamusta iltaan, pitäen itse ratsastustunnit ja saattaapa hän vielä kilpailla kaiken muun ohessa. Yrittäjä pystyy tällä tavalla kilpailemaan hinnoilla. Eräs tällainen yrittäjä kuvaili, että jossain määrin hullu pitää olla, että sellaiseen ryhtyy.
Tarjonnan kannalta on hyvä, että kaikenlaisia talleja on. Niissä on omat hyvät puolensa, ja lopulta on monen asian summa, viihtyykö ratsastaja harrastuspaikassaan yritysmuodosta riippumatta. Tasa-arvoisesta Ruotsista voisimme ottaa eräissä asioissa oppia. Ainakin ratsastuksen ja jääkiekon voisi asettaa yhteiskunnan tuen suhteen samanarvoiseen asemaan.
Artikkelikuva: Akaash Maharaj, julkaistu Creative Commons -lisenssillä
