Virolahdella asuva kouluratsastaja Taina Teittinen sanoo olevansa keski-ikäinen. Sen huomaa kuulemma ensiksi siitä, että hän halusi punaisen tuvan ja laidunmaan kaukana kaikesta hälinästä ja toiseksi siitä, että hän on hankkinut montéhevosen. Jos hän olisi mies, hän olisi varmaan hankkinut moottoripyörän, mutta ravihevonen sopii hevosnaiselle paremmin. Hän on päässyt sen kanssa tutustumaan maailmaan, joka on aivan toisenlainen kuin kouluratsastusmaailma. ”Raveissa ollaan paljon tarkempia kuin ratsupuolella. Rataeläinlääkärit avustajineen puuttuvat haukankatseillaan herkästi kaikkeen näkemäänsä. Esimerkiksi jos hevosen jalkoja kylmätään ennen starttia liian kauan, heillä herää heti epäilys, yritetäänkö sillä peitellä hevosen vaivoja. Se katsotaan siis dopingiksi siellä. Kouluratsulle saa tehdä melkein mitä vain toimenpiteitä, kunhan tekee ne ennen verryttelyä. Toinen suuri ero on, että raviratsun ei tarvitse osata juuri muuta kuin ravata niin lujaa kuin jaloista lähtee ja kantaa ratsastaja selässään maaliin. Lisäksi kouluratsastukseen verrattuna laji on mukavan selkeä: ensimmäinen maalissa on voittaja, pärstäkerrointa ei tunneta”, luettelee Teittinen kouluratsastuksen ja montén eroja.
Teittinen sanoo, että Virolahden tila on ensimmäinen paikka, jossa hän on todella kotonaan. Teittiset muuttivat kaksi vuotta sitten tänne ja samalla Taina Teittisen elämän hevonen, Kiahan Renard eli Mr. Kettunen, pääsi nauttimaan eläkepäivistä kilpauran jälkeen. Kettunen on 20-vuotias ja on vasta Virolahden tilalla saanut elää kunnon hevosenelämää. Se saa olla ulkona niin kauan kuin se haluaa, ja Teittinen on luvannut hevoselle, että sitä ei ratsasteta enää kentällä vaan pelkästään maastossa. ”Olen sen velkaa tuolle hevoselle. Se on antanut minulle kaiken. Kun se haluaa sisään, se kolisuttaa tarhan porttia. Jos taas on kaunis kesäilta, menen portille kysymään haluaako se sisälle ja jos se ei halua, se kääntyy arvokkaasti ja astelee tarhan perimmäiseen nurkkaan ja katsoo minua sieltä. Sitten tarjoilen yöheinät ulos”, kertoo Taina Teittinen hevosestaan. Hän on valmis tekemään melkein mitä vain hevosensa eteen. Kaviokuumehistorian takia Kettusta ei voi päästää laitumelle, mutta Teittinen on kylvänyt sille sinimailasta, jotta hevonen saa kesällä annoksen vihreää muiden tavoin. Sinimailasessa sokeri on erilaista kuin ruohossa, joten se käy myös kaviokuumealttiille hevosille. Kettusessa yhdistyvät rotuhevosen arvokkuus ja suomenhevosmainen peräänantamattomuus. Jalka nousee edelleen paremmin kuin nuoremmilla.
Kiahan Renard eli Kettunen on seurannut Taina Teittistä kaikkialle.
Kettunen on ollut Teittisellä varsasta asti, koko 20 vuoden ajan. Molemminpuolinen kiintymys on silmin nähtävää. Yhteinen taival on ollut kaikkea muuta kuin helppo, mutta sinnikäs hevonen ei ole koskaan heittänyt pyyhettä kehään ja sanonut, että ratsasta keskenäs. Lupaava hevonen sairasti 4-vuotiaana streptokokin ja 6-vuotiaana vakavan kaviokuumeen. Se oli yli neljä vuotta kokonaan ratsastamatta, ja sen jälkeen työ aloitettiin alusta. ”Se oli kuin ylikasvanut 3-vuotias, jolle kaikki piti opettaa uudestaan. On suoranainen ihme, että se kaiken jälkeen nousi Intermediaire-tasolle asti. Sillä on ollut kaikenlaista, mutta joka kerta se on noussut tuhkasta. Toivon, että se jättää samaa asennetta jälkeläisiinsä.” Kettusen perintö elää Teittisen omassa pihassa, se on nyt vuotias varsa.
Kettusen paras ystävä on Taina Teittisen ohella Keksi-koira. Keksi käy aina välillä tarhassa juttelemassa kuulumiset hevosystävälleen ja yrittää houkutella sitä leikkiin. Muut koirat lentäisivät tarhasta kuin leppäkeihäs, mutta Keksi saa vaikka roikkua hampaillaan hännästä. Se onkin koiran mielestä yksi hauskimmista tempuista. Ihme kyllä, kukaan tilan hevosista ei ole vielä potkaissut tilan koiria. Varsaansa vartioivat tammatkin siirtävät häiritsijät nätisti jalallaan sivuun, kun niiden huumorintaju loppuu.
Keksi-koira, Kettusen paras ystävä ja varsojen kaitsija. Teittinen kertoo, että viime kesänä syntyneet varsat ja Keksi alkoivat kesän lopulla muistuttaa toisiaan: varsoissa oli koiramaisia piirteitä, koirassa varsamaisia piirteitä.
Maalle muutosta huolimatta Teittisen päivätyö on valmentajana Helsingissä. Virolahdella hän on ”hyvällä tavalla ulkopuolinen”, sillä hän käy jo paikallisesta asukkaasta, mutta ei kuulu mihinkään kuppikuntaan. Hän viihtyy rajan pinnassa, ja ihmettelee hieman paikallista yhteistyökulttuuria, tai siis sen puutetta. Kaakkoissuomalainen erityispiirre on, että melkein joka tallilla on oma ratsastusseura. Jos hän saisi jotain maailmassa muuttaa, hän lisäisi yhteistyötä koko ratsastusharrastuksen sisällä Suomessa. Seurat voisivat järjestää isoja kilpailuja yhdessä ja alan ammattilaiset ohjata asiakkaat toiselle, jos eivät pysty itse palvelemaan heitä. Teittinen kehuu esimerkiksi Ratsastuskeskus Ainoa siksi, että se on suuri satsaus koko ratsastusurheilun hyväksi.
Teittisellä on lopuksi terveisiä kaikille ratsastajille, etenkin kouluratsastajille. ”Ei tarvitse yhtään harmitella, jos jollakulla on kalliimpi ja parempisukuinen hevonen kuin itsellä. Jokainen hevonen on taideteos, jokainen ratsukko on yhteistyön tulos. Sanonkin aina kaikille valmennettaville, että ei tarvitse olla hienoa hevosta, vaan ratsastakaa ne hevosenne hienoiksi. Ja vaikka jollakulla olisi niin sanotusti hieno hevonen, sekin on hieno vasta kun se on ratsastettu niin, että se näyttää hienolta. Jokainen voi kuitenkin ratsastaa juuri sitä omaa hevostaan vielä vähän paremmin. Ratsastus vaatii paloa, intoa ja halua tehdä töitä. Jos haluaa menestyä, on oltava valmis tekemään töitä ja käyttämään koko elämänsä siihen.”
