Voihan Pena! Huolettoman hevosettomuuden kääntöpuoli on se, ettei saa päättää, milloin hevonen vaihtaa maisemaa. Tottahan toki se on omistajan päätösvallassa, en sitä käy ollenkaan kiistämään, mutta toisinaan se aiheuttaa sen, että hyvin alkuun saatu suhde muuttuu. Pena alkoi jo luottaa, kyseenalaisti vähemmän ja hirnui tervehdykset. En voinut ollut hymyilemättä joka kerta, kun näin sen ilmeikkäät silmät, leveän läsin ja vekkulit temput. Se on kuin tehty somejulkkiksen rooliin, ja se on viimeisen vajaan vuoden ollut peräti kahden blogin tähtenä.
Penan perusilme on samaan aikaan vekkuli ja hieman epäluuloinen. Hoitotädistä ei koskaan tiedä, mitä se keksii.
Pena lähti viime viikolla väliaikaiseen kotiinsa, jossa se saa kaverin kanssa jytistellä pitkin laidunta niin, että tienoo tärisee. En ihmettelisi, vaikka Helsingistä lähetettäisiin seismologi Kouvolan maaseudulle katsomaan, mikä maankuorta tutisuttaa. Pena saa olla aamusta iltaan ulkona, joten se syödessään kävelee sen verran, mikä eläkeläiselle on juuri sopivasti. Ei liian rankkaa, mutta muutama kilometri tulee päivän aikana askellettua. Se ei juuri nyt tarvitse ohjattua liikuntaa.
Merenrantaranchilla tähän mennessä asuneen Penan olisi tarkoitus saada ihan omat sisämaan tilukset syssymmällä. Omistaja on ostanut paikan jokivarresta nimenomaan Papparaisen eläkepäiviä ajatellen. Meidän kannaltamme ongelma on se, että kuuden kilometrin tallimatka kasvaisi 50 kilometriin, joten käynnit harvenevat. Ne eivät kuitenkaan kokonaan lopu.
Emme sano hyvästi vaan näkemiin. Silti ilmassa on viimeisen parin viikon ajan ollut haikeutta.
Jos haluat tarkemmin tietää, mitä Penan muuttoon kuuluu, siitä kerrotaan With full hearts -blogissa.
