Jotkut ihmiset kävelyttävät koiraa, minulla on ollut narun päässä hevonen. Kävelimme pitkin rauhallisia maaseututeitä viime kesänä ja syksynä. Myöhemmin puintiajan päätyttyä viihdyimme talvella enimmäkseen sänkipellolla. Sillä ei jännevaivan takia saanut ratsastaa, mutta kävelylenkki teki meille molemmille hyvää. Hevonen on tummanrautias suomenhevonen, josta alku-ujostelun jälkeen sukeutui aikamoinen pusupoika.
Oikealla hikipallo. Kun kävelee tunnin lenkin pitkäaskelista ja ripeää käyntiä kulkevan hevosen kanssa, se käy jo kunnon lenkistä.
Helmikuussa pusupoika lähti ylläpitoon Lahteen. Ehdin jo miettiä, näenkö sitä enää koskaan. Ylläpito kuitenkin päättyi kesäkuussa ja meillä oli riemukas jälleennäkeminen. Riemu taisi tosin olla 99-prosenttisesti minun puolellani, mutta riemua joka tapauksessa. Ruunaraasu vaikutti enemmänkin hölmistyneeltä nähtyään minut. Yhden pusun sain sentään maaniteltua. Ja kopsautuksen leukaan.
Pari viikkoa jälleennäkemisen jälkeen oli pitkästä aikaa lenkkeilypäivä. Tämä ruuna on hevonen, joka peilaa vahvasti ihmisen tunnetiloja. Jos taluttajaa hermostuttaa, hevonen hermostuu. Jos taluttaja pysyy rauhallisena, tämä hevonen imee rauhaa ihmisestä ja seuraa taluttajaa vaikka tulen läpi. Tulesta ei tosin ole kokemusta, mutta eräät helikopterit saisivat olla säikyttelemättä pieniä punaisia hevosia.
Jänne on siinä määrin parantunut, että nyt sillä voi jo ratsastaa käyntiä. Käynti riittää minulle oikein hyvin, siinäkin on tällä herralla jo vauhtia ihan tarpeeksi. Ripeän ja pitkäaskelisen käynnin rinnalla ihminen saa melkein juosta. Ratsastin nyt ensi kertaa ”oikeasti”, aiemmin on vain kuvan vuoksi kävelty muutama askel. Satoi, tuuli navakasti ja olin varustautunut vain metsäkävelylle, en ratsastukseen. Tulipa sitten havaittua, että sadeasun housut ovat itse asiassa aika hyvät ratsastushousut. Kitkaa ainakin riitti. Siinä sitten ratsastelin käyntiä lainakypärässä, sadevaatteissa ilman jalustimia myrskyssä hevosella, jolla en ollut ennen juurikaan ratsastanut miettien, missäköhän vaiheessa isot kumisaappaat holahtavat pois jaloista. Eivät holahtaneet, ihme ja kumma. En pudonnut eikä hevonen pöllöillyt, onnistuin jostain syystä sitten pysymään ilmeisesti riittävän rauhallisena. Ratsastuksesta ei valitettavasti ole kuvia, sillä kellään ei ollut vapaita käsiä ja ainoa kamera oli taskussa. En ota hevosen selässä istuessa kuvia.
Jo tapaamishetkellä oli tiedossa, että onni ei ole ikuista. Täytyy iloita siitä ajasta, mikä meille suodaan, elää hetkessä miettimättä tulevia. Hevosen seurassa en ehdi miettiä synkkiä, kotona sitä enemmän. Syksyllä voi olla uudet kuviot ja uusi ympäristö. Sitä ennen yritämme nautiskella Anjalan Ankkapurhan kartanoympäristöstä. Komea hevonen sopii komeisiin maisemiin. Kartanorakennuksen vieressä on kesäteatteri. Olen saanut luvan viedä hevosen kesäteatteriin kanssani, mutta se on jo kokonaan toinen tarina.
Pusupoika antoi kunnon läksiäispusun viimeisen kävelykerran päätteeksi ennen lähtöään talvella ja sai minulta jalat irti maasta.
EDIT 28.7.2016. Hevosen väri on korjattu punaruunikosta tummanrautiaaksi.
