Oli vuosi 2012. Aikuinen meni alkeistunnille ja sai hevosekseen ison punarautiaan ruunan, jolla oli kärsivällisyyttä aloittelijan toilailuja kohtaan. Ruuna ei ollut erityisen puheliasta tyyppiä, ennemminkin vaitelias ja hieman syrjäänvetäytyvä, joskin kilttinä hevosena toteutti kaikki ihmisen toiveet. Ratsastajan mielestä ruuna oli maailman upein ja paras hevonen, jollaisia tulee vastaan vain kerran elämässä. Sen jälkeen ratsastaja on ollut sitä mieltä, että hevosen kuuluu olla raamikas ja lauhkea ja että punarautias on kaunein hevosenväri, mitä maa päällään kantaa.
Danny 2 vee. Tästä hevosesta tulee iso, lauhkea ja punainen. Erään mielestä siinä on melko täydellisen hevosen ainekset kasassa.
Samana vuonna eräs toinen ratsastaja keksi myös aloittaa alkeistunneilla käymisen, aikuisiällä hänkin. Hän sai ratsukseen kimon ruunan, jolla oli sosiaalinen ja ihmisrakas luonne. Tämä ratsastaja on sen jälkeen nähnyt lukuisia hevosia, mutta eniten ovat kolahtaneet puheliaat hevoset, jotka tykkäävät rapsutuksista ja viihtyvät ihmisen seurassa. Näiden seurassa ratsastaja tuntee olonsa onnellisimmaksi.
Vuonna 2016 muuan ratsastaja oli hevoskaupoilla. Hänellä oli aiemmin ollut oma hevonen usean vuoden ajan. Hän yllätti itsensä ihastumalla erääseen suomenhevoseen, tarkalleen ottaen suomenpienhevoseen. Ja miksi? Siksi, että se tuntui samanlaiselta kuin lapsuuden suosikkiponi.
Jokainen todennäköisesti muistaa, millä ponilla tai hevosella oppi ratsastamaan, ja se pysyy aina erityisenä mielessä. Uskallan väittää, että ihminen eräällä tavalla ”leimautuu” siihen hevoseen, jolla pääsee kokemaan ratsastusuran alkuvaiheen koukuttavan elämyksen. Siinä on yhdessä onnistumisen elämystä, ja se on kovaa huumetta se. Samalla tavalla kuin lapselle tärkeät aikuiset antavat ihmisen mallia, tuo ensimmäinen ratsu määrittää, miltä unelmien hevosen kuuluu näyttää ja tuntua. Niinpä ratsastaja joka kerran tietoisesti tai tiedostamattaan vertaa uutta hevosta siihen, joka oli ensin ja näytti ihmiselle hevosen mallia. Ensimmäinen on aina paras.
