Meistä jokainen on silloin tällöin päätynyt ratsastustunnille, jonka pitää ihan joku muu kuin se oma tuttu opettaja. Yleensä on hyvä kokeilla eri talleja ja eri opettajia. Jokaiselta oppii jotain, jos ei muuta niin sen miten asioita ei pidä tehdä. Jokaisella opettajalla on oma tyylinsä, omat lempiaiheensa ja sanontansa. Voi olla, että heistä jonkun mielikuva välittää juuri sinulle sen tunteen, jota kulloinkin haetaan. Asioita helpottaa, jos opettaja tuntee opetushevoset ja oppilaat. Näin hän osaa yksilöidä opetuksensa, tietää kunkin hevosen taipumukset ja sen, tehoaako oppilaalle paremmin sääntö vai kielikuva.
Katson asiaa melko vähän ratsastaneen tuntioppilaan silmin. Helppo C ei vielä sujuisi, D-ohjelman pystyn ratsastamaan hevosella, jolla on mukava ravi. Ratsastuksenohjaajaopiskelijat tulevat aivan eri maailmasta. He ovat lähes poikkeuksetta ratsastaneet pienen ikänsä, eivät välttämättä osaa pelätä selässä eivätkä osaa kuvitella, miltä tätiratsastajasta tuntuu. Minäpä kerron.
Eniten aikuinen ja aloittelija kaipaavat turvallisuudentunnetta. Heille pitää välittyä tunne siitä, että ohjaaja tietää mitä tekee ja hänellä on kaikki langat käsissään. Tehtävät saavat olla mieluummin vähän helppoja kuin liian vaikeita, jotta ratsastaja voi säilyttää itsekunnioituksensa ja pääsee kotiin hymyillen, sillä usein ratsastustunti on viikon odotettu kohokohta. Oppimista tapahtuu, vaikka tunti olisikin tehty mukavaksi ja tuntuisi helpolta. Pelottava tehtävä harvoin onnistuu hyvin. Jos ratsastajan silmät ovat laajenneet lautasen kokoisiksi ja sormet puristavat satulan etukaarta, jossain on menty rajan yli. Ratsastus ei tunnu enää turvalliselta. Jos tätä toistuu usein, harrastus saattaa päättyä ja asiakas kadota. Pelko ei tunnu mukavalta, ja silloin yleensä oppimistakaan ei tapahdu. Omalla kohdallani olen huomannut, että jos jännitän liikaa, lakkaan kuuntelemasta ja sählään enemmän. Käsi lakkaa myötäämästä hevosen suuta eikä kellään ole kivaa. Silloin kärsii sekä oppilas että hevonen. Otollinen mielentila oppimiselle on luottavaisen rento ja terveen itsevarma olotila, jossa uskon että pärjään, vaikka tehtävää vaikeutettaisiin.
Näiden ikänsä ratsastaneiden pelkäämättömien nuorten mielestä laukkaympyrä on oikein hyvä harjoitus. Ympyrällä hevonen keskittyy paremmin eikä säntäile niin herkästi. He eivät tule ajatelleeksi, että joka ratsastajan kehonhallinta ei riitä siihen. Laukkaympyrä on mielestäni tällä hetkellä vaikein yksittäinen tehtävä, mitä tunnilla voidaan teettää. Suoraa uraa laukatessa pystyy pysymään satulassa ja opettelemaan laukassa istumista. Kun se sujuu, voidaan uria kaartaa neljännesympyrän muotoon, ehkä jopa puoliympyrän. Puoliympyrän jälkeen paketti yleensä hajoaa, en pysty keskittymään sekä laukassa istumiseen että keskipakoisvoiman vastustamiseen. Ratsastaja pystyy keskittymään vain yhteen asiaan kerran. Kun yksi asia on hyvin opittu ja tulee automaationa, siihen voidaan lisätä päälle toinen.
Ympyrän kohdalla tuli esiin muuan hyvän opettajan ominaisuus: hän pilkkoo tehtävän osiin ja ennen kaikkea kertoo, miten se tehdään. Tehtäväsarjassa on hyvä lähteä ensimmäisestä osasta, sen jälkeen lisätä toinen ja kolmas kuvio eikä kaikkia kuvioita selosteta yhtenä pötkönä vaan mennään vaihe kerrallaan. Ennen kuin opettaja antaa ohjeita, hän varmistaa että oppilas tietää mitä termeillä tarkoitetaan lähtien siitä, missä on pohje, lantio tai istuinluut. Hyvä opettaja ei oleta, että oppilas osaa kaiken ja vaikka osaisikin, kertaus on aina hyväksi. Jos oppilaat ovat eritasoisia, hän asettaa kullekin tämän omaa tasoa vastaavan tehtävän. Ryhmä voi pysyä yhdessä ja kulkea samaa ratsastusradan tietä pitkin, mutta tehtävä voi olla toisella astetta haastavampi kuin toisella. Askellaji voi olla eri tai siinä missä toinen harjoittelee avotaivutusta, toiselle voi olla ihan tarpeeksi harjoitellessa asettamista.
Joskus mikään ei suju. Tutut asiat tuntuvat vaikeilta tai hevonen ei kuuntele, tai ehkä ratsastajalla on vieras hevonen alla. Tarvittaessa opettaja käyttää tässäkin pilkkomista, sanoo: ”Tee ensin tämä, sitten tuo. Vasta kun ne sujuvat, kokeile niitä yhdessä.” Oppiminen on elämänmittainen prosessi, joten tavallisella tuntiratsastajalla ei sinänsä ole kiire oppia. Ei tarvitse olla suomenmestari ensi viikolla eikä ensi vuonna. Jos oppilas menee aivan lukkoon jonkin tehtävän edessä, opettaja voi myös ”harhauttaa” hyvässä mielessä: antaa sellaisen tehtävän jonka oppilas osaa niin että paniikkimieliala väistyy ja sitten voi olla ihan toista kokeilla alkuperäistä tehtävää uudestaan.
Hyvä opettaja ei vain kerro miksi ja miten, vaan myös kannustaa ajattelemaan ja päättelemään itse, pohtimaan omaa ratsastustaan ja käytöstään. Tässä on toistaiseksi puhuttu vain opettajasta ja oppilaasta, mutta tärkein kaikista on kuitenkin hevonen. Opetukseen pitäisi ehdottomasti kuulua aina se, että oppilasta opetetaan ajattelemaan hevosen etua ensin. Ainoastaan tällä tavalla voidaan kasvattaa ratsastajia, jotka ymmärtävät ja kunnioittavat hevosta. Ratsastaja ei usein tule ajatelleeksi, miten hänen tekemisensä vaikuttaa hevoseen. Neuvot ovat monille tuttuja: nouse selkään jakkaralta ja laskeudu rauhallisesti satulaan säästääksesi hevosen selkää, ratsasta kevyellä tuntumalla sillä se aiheuttaa vähemmän kipua, kiitä hevosta usein niin se palvelee sinua ilolla. Suosi kevyttä ravia harjoitusravin sijaan niin hevosen nivelet ja selkä pysyvät pitempään hyvässä kunnossa. Jos näitä ei ratsastajalle kerrota, ne eivät muutu tavaksi ja joku hevosparka saa myöhemmin kärsiä.
Ja vielä pari kainoa toivetta ratsastajan taholta tuoreille ohjaajille: Puhukaa rauhallisia lauseita, joiden intonaatio laskee loppua kohden. Sen jälkeen, kun tutkinto on taskussa, jatkakaa edelleen opetuksenne kehittämistä. Kaikkien harjoitusten tulisi palvella jotain tarkoitusta. Kysykää tunnin lomassa aina välillä, miltä siellä selässä tuntuu, ottakaa oppilaan tunteet tosissanne ja vähättelemättä. Muistakaa, että oppilaat ovat vain ihmisiä, samoin te itse. Asiakas ei ole kuningas eikä opettaja ole jumala.
