Ihastus on ankara tauti, josta on vaikea selvitä eikä aina edes tee mieli selvitä siitä. Olin monta vuotta ihastunut erääseen valloittavaan, itseäni nuorempaan mieheen. Tai oikeastaan olen edelleen ihastunut, sillä ajattelen häntä edelleen melkein joka päivä. Suhde oli tapailua kerran viikossa liki viiden vuoden ajan, ja suurin osa yhteisestä kaveriporukasta tiesi, miten rakastunut olin tähän 25-vuotiaaseen herrasmieheen, joka vei minulta jalat alta heti ensitapaamisella. Hän on varautunut herrasmies, joka vain silloin tällöin päästi hellemmän puolensa esiin, mutta nuo hetket ovat muistoissani sitäkin arvokkaampia. Päätin kuitenkin päättää suhteemme melko tarkkaan kolmisen kuukautta sitten, vaikka mieheni hyväksyikin suhteeni. Jäähyväiset olivat pitkät ja kyynelten täyttämät, ainakin minun osaltani. Koin, että en voi enää jatkaa näin. Toinen osapuoli oli tapansa mukaan pidättyväinen. Uskon, että hänkin tunsi samoin, vaikka hänellä sanat jäivätkin kurkkuun, ääneen lausumatta. Usein ollessamme kahden tunsin, että olemme omassa pienessä maailmassamme, jossa aika on menettänyt merkityksensä.
Muutamia valokuvia meistä katsellessani hyräilen vanhaa musikaalisävelmää: ”Your eyes are the eyes of a woman in love, and oh, how they give you away…” (Silmissäsi näen rakastuneen naisen, ja miten nuo silmät paljastavatkaan sinut).
Tänään on jännä päivä. Tapaamme ensi kertaa kolmeen kuukauteen. Minua hieman jännittää. Olemmeko heti kuin vanhoja tuttuja? Retkahdanko uudelleen? Pystynkö olemaan itkemättä vain nauttimaan hänen seurastaan? Vai onko hän jo mennyt elämässä eteenpäin ja yhteiset muistomme ovat haalistuneet? Sen saan tietää iltapäivään mennessä. Koska palatte halusta tietää, kuka tällainen ihana mies on, täytyyhän minun kertoa. Tietysti maailman ihanin punarautias budjonnyi.
Elämäni hevonen, elämäni suurin ihastus.
