Minulla on tapana (yli)analysoida ratsastustani. Haluan tietää, missä vaiheessa kehitystäni olen, mitä olen saavuttanut ja mitä seuraavaksi. Käyn yhdellä tunnilla viikossa, ja haluan siitä tunnista kaiken hyödyn irti. Siksi koetan joka kerta oppia jotain ja muistaa oppimani, jotta voin käyttää sitä seuraavalla kerralla. Mielikuvaratsastan monena päivänä viikossa. Kehittyisin tietysti nopeammin, jos ratsastaisin oikeasti useammin. Mutta: olen kysynyt itseltäni, monenako päivänä viitsisin ajaa 80 km edestakaisen tallireissun ja vastaus on, että yksi päivä on ihan riittävästi, etenkin kun tallilla kuitenkin saa kulumaan puoli päivää yhden ratsastustunnin yhteydessä. Jos reissu pitäisi tehdä useammin, se alkaisi todennäköisesti tuntua rasittavalta ja kadottaisin intoni. Se ei olisi enää hauskaa, ja silloin koko touhussa ei olisi enää mitään järkeä ja mikä tärkeintä, tappaisi innon, ja sen haluan säilyttää. Kolmenkympin jälkeen sitä vaan tajuaa, että tekemisessä pitää olla kipinää tai se on ajanhukkaa. Lisäksi tajuaa, että jos kipinä sytyttää liekin, sitä liekkiä pitää varjella sammumasta kuin nuotiota vesisateessa. Niinpä en pidä todennäköisenä, että omistaisin hevosta lähivuosina. Hevoseton on huoleton.
Intoni on kuollut ennenkin
Ratsastuksessa innon voi tappaa niin monella tapaa. Kerronpa tarinan omasta lapsuudestani. Ratsastin shetlanninponeilla eräällä maatilalla kolme kesää. En tiedä oliko ohjaajalla mitään koulutusta, mutta muistan että ponit olivat tosi kivoja ja olin täysin hevoshullu, mutta tunnit eivät olleet erityisen mukavia eikä henkilökuntakaan. Tunnilla nuori ohjaajatyttönen ei osannut huomioida horjuvaa tasapainoani ja minut laitettiin laukkaamaan ja hyppimään pieniä esteitä, vaikka minun täytyi vielä pitää satulan kauhukahvasta kiinni, jotten heiluisi satulassa niin kovasti. Ainoa kerta, kun olen pudonnut satulasta, oli 4-vuotiaan poninuorukaisen lingottua minut selästään. Jälkeenpäin olen ymmärtänyt, että 4-vuotiaita ratsuja ei pitäisi laittaa lasten ponitunnille. Intoa tapettiin.
Kerran olen käynyt leirillä. Leiri oli omaa tasoani vaativampien leiri, ja minut laitettiin sinne siksi kun muulle perheelle ajankohta sopi parhaiten. Viimeisenä päivänä kieltäydyin lähtemästä tallille, sillä minua ei huvittanut enää lähteä näyttämään, mitä kaikkea en osaa enkä aivan pärjännyt ponin kanssa. Intoa tapettiin hieman lisää. Leiriltä päästyä jatkoin ratsastustunteja tavallisessa paikassa, mutta kohtapuoliin sen jälkeen kävi niin, että unohdin mennä varaamalleni tunnille. Tiesin, että saisin huutia jos menisin sinne, kiukkuinen vanhaemäntä ei säästelisi sanojaan. Se tappoi innon lopullisesti. Hevosista pidin edelleen, mutta ihmiset tappoivat innon. Lakkasin käymästä tunneilla, unohdin lopulta hevoset ja kesti noin 20 vuotta, ennen kuin nousin satulaan uudestaan.
Into kuolee, kun harrastus tuntuu työltä tai pelottaa. Omat pelot voivat lannistaa tai joku toinen voi siirtää omat pelkonsa minuun. On useita tapauksia, joissa henkilö X on ratsastanut aivan rennosti hevosella Y ilman vaaran tunnetta, mutta annas olla kun toiset ratsastajat kertovat, millainen kauhuhevonen Y on. X ei sen jälkeen enää ikinä ratsasta sillä rennosti, ja hevonen muuttuu ”hankalaksi”. Olen pari kertaa syyllistynyt itsekin mehevien juttujen kertomiseen, mutta olen päättänyt etten tee niin enää ikinä. Valehdella ei tarvitse, mutta voi käyttää myönteisempiä ilmaisuja kuten ”reipas”, ”herkkä” tai varovaisesti sanoa, että kyseinen hevonen ”voi välillä säpsähtää”. Into voi kuolla ihmisten takia, jos talliyhteisö hiertää kivenä kengässä. On niin monta tapaa tappaa innostus, usein tarkoittamatta, että ei ihme jos se välillä kuolee. Mutta hei, sitten voi antaa ajan kulua ja yrittää joskus myöhemmin uudestaan toisessa ajassa ja paikassa. Kipinä voi leimahtaa uudelleen, kun sitä vähiten odotat ja se on silloin menoa!
