Kilparatsastus ja hevosten hyvinvointi on perinteisesti mielletty vastakohdiksi. Kuluneen käsityksen mukaan kilparatsastus (ja raviurheilu) on esineellistänyt hevosen vain urheiluvälineeksi. Se viettää päivät paksusti loimitettuna sisällä tallissa tai pienessä tarhassa yksin, kun luonnonmukaisen hevostelijan hevonen elää lajityypillistä elämää juosten laumansa mukana niityllä. Tosiasiassa maailmat eivät ole niin kovin kaukana toisistaan.

Ylläoleva esimerkki saattaa pitää paikkansa yksilöiden kohdalla, mutta laajassa mitassa kilpaurheilu on yhdessä tutkitun ja käytäntöön sovelletun tiedon kanssa saanut aikaan sen, että tämän päivän hevoset voivat hyvin. En mistään mitään tiedä, mutta uskallan väittää, että nykypäivän hevoset voivat paremmin kuin aiempien vuosikymmenien hevoset.

Varusteet ovat nykyään kaiken kaikkiaan sopivampia ja mukavampia kuin ennen. Valkeat säkälaikut ovat pääosin kadonneet. Kokenut satulansovittaja kertoi kerran, että männävuosina ratsastuskouluun hankittiin muutama satula, joita käytettiin kaikilla. Nykyään kaikilla opetushevosilla on oma, niille sopiva satula. Tiedostavat asiakkaat tuovat rahansa sinne, missä hoito ja opetus ovat kohdallaan. Jo silloin takavuosina kilpahevosilla oli yleensä sopivat satulat ja jokaisella omansa, joillakin useampi kappale. Tämän päivän kilparatsuilla ja ravihevosilla on muotoillut suitset, jotka eivät paina hermoja.

Kehitys johtuu siitä, että nykyään jos joku haluaa voittaa ratsastuskilpailun tai ravilähdön, kilpakumppaneille ei saa antaa tuumaakaan tasoitusta. Esimerkiksi jos jokin varuste tuntuu hevosesta epämukavalta, se ei anna kaikkeaan radalla. Laukka ei nouse, askel ei veny ja puomit putoilevat. Silloin selvitetään, mistä vaisuus johtuu ja korjataan asia.

Kilpahevoset ovat myös eläinlääketieteellisen kehityksen moottoreita. Hevosten omistajat ovat rationaalisia, sillä raha on paras konsultti. He eivät kovin usein seuraa mitään tiettyä muotivirtausta vaan poimivat eri menetelmistä omalle hevoselle sopivat palat. Heille riittää, että juttu toimii. Jos jotain voidaan tehdä, se tehdään, kustannuksista viis. On vesimattoa, hierontaa, solariumia, niveljauhetta, kortisonia, iilimatoja, kraniosakraalia, magneettikuvauslaitetta, kesäihottumaseerumia ja vaikka mitä.

Tieteen tutkima tieto otetaan kilparatsastuksen piirissä herkästi käyttöön, kun halutaan pitää hevoset terveinä. Jos hevonen pysyy jonkin metodin ansiosta terveempänä, sitä käytetään, kunhan se osoittautuu hyväksi. Kuvitellaan vaikka, että ensi viikolla Helsingin yliopiston tutkijat saisivat selville, että puolipäivätarhauksessa on suurempi ähkyriski verrattuna kokopäivätarhaukseen. En liene väärässä, jos arvelen, että ensimmäisenä kokopäivätarhaukseen siirtyvät kilpahevoset, muut seuraavat perässä. Jos jotain voidaan tehdä, se tehdään. Jos sellaista ei vielä ole, se kehitetään. Hevosen terveenä pysyminen on kaikkein tärkeintä. Vain terve hevonen voi voittaa.

Kilparatsastus ei siis ole ollenkaan niin haitallinen hevostelun alue kuin jotkut antavat ymmärtää. Se on edistänyt hevosten hyvinvointia kokonaisuutena ja ottanut käyttöön hyviä käytäntöjä, joista kaikki hevoset pääsevät nauttimaan.