Tämä syksy on ollut erilainen kuin muut. Se on ollut kipuilua ja vanhojen mörköjen paluuta, välillä itkuakin. Olen pelännyt ja surrut. Ratsastuksessa on ollut hetkiä, jolloin on tuntunut että jossain mättää henkisesti, ja olen nähnyt viisaaksi pitää ratsastuksessa jonkinlaisen tauon tämän kymppikortin jälkeen.
Olen tehnyt tästä jutusta luonnoksen ainakin kolme kertaa, ja katsellessani syksyn aikana kirjoitettuja juttuja huomaan, että olen välttänyt itsestäni puhumista, koska tilanne on tämä enkä ole tiennyt, mitä sanoa siitä. Olen lisäksi sitä mieltä, että kaikki muut ovat kiinnostavampi kuin minä. Mitä suositummaksi blogi tulee, sitä varovaisemmin kerron omista jutuistani.
Elämäni hevonen antaa nyt tärkeän oppitunnin luopumisesta.
Syyskuussa päätin, että punarautias ystäväni saa vapautuksen minusta vuodenvaihteessa täyttäessään 25 vuotta. Huomasin pohtivani tavan takaa, paljonko meillä on yhteistä aikaa. Puoli vuotta? Vuosi? Kaksi? Koska kyseessä on ratsastuskoulun hevonen, jonka tulevaisuus on muissa kuin minun käsissäni, ainoa mihin voin vaikuttaa, on milloin päästän itse irti. Haluan, että sillä on 80 kg vähemmän taakkaa perjantai-iltaisin, jotta se jaksaa puksuttaa vielä pitkään. Päätös on ollut sikäli onnistunut, että olen saanut itkeä itkuni ratsailla ja kotona, ja olen valmis nyt luopumaan. Enää jäljellä on pieni haikeus.
Kolikon kääntöpuoli on, että ratsastusmotivaatio romahti samalla hetkellä. Minulle ratsastus on vain yksi yhdessäolon muoto, ja kun pusupoika Halin tilalle löytyi toinen talutettava, jonka kanssa puuhaan kerran-kaksi viikossa, saan ikään kuin hevosannokseni sitä kautta ja ratsastus tuntuu vähemmän tärkeältä.
Ratsastuksellisesti vuosi on kokonaisuutena ollut selkeä edistysaskel. Saan aika usein puoliverisen toimimaan, mutta suomenhevoset ovat vähän vaikeampi juttu. Ne ovat vähän liian fiksuja. Kesällä ratsastin aika paljon eräällä suomenhevosella, ja aloin jo uskoa sekä fyysisen että henkisen tasapainoni riittävän sen ratsastamiseen, mutta marraskuun pakkasten tultua se muistutti, että hevonen ei ole sama kesällä ja talvella. Möröt palasivat nurkkiin. Minä en niitä nähnyt, mutta tunsin ne. Hevonen taisi nähdä ne. Meillä on siitä kiva ratsastuksenopettaja, että olen hänen kanssaan saanut purettua tunteitani ja olemme yhdessä miettineet minulle työkaluja hevosen hallitsemiseen ja olen saanut opastusta vaaran merkkien havaitsemisessa. Ongelma on siinä, että tilanteet tulevat minulle liian nopeasti. Kun hevonen säpsähtää, se säntää saman tien. Vaikka vuosi onkin mennyt sinänsä hyvin, tällä hetkellä tuntuu siltä, että en osaa mitään, ratsastusmotivaatio on kadoksissa ja pystyn ratsastamaan vain niillä kilteimmillä hevosilla. Olen kuunnellut itseäni ja ratsastanut silloin, kun se tuntuu hyvältä.
En aio lopettaa ratsastusta, mutta tuumaustauko lienee paikallaan ja ehkä ostan välillä irtotunnin jostain. Eiköhän tämä tästä.
Viime vuonna ei tällaisia kuvia vielä näkynyt, joten jotain kehitystä on. Pieniä onnistumisen hetkiä.
