Tällä viikolla pääsin pitkästä aikaa ratsastustunnille. Voiko olla heppatytölle suurempaa onnea kuin se, että pääsee tauon jälkeen taas ratsastamaan? Ei voi. Mieli oli kepeä kuin samppanjalasillisen jälkeen ja pulputus oli sen mukaista. Tienvarren mittari näytti -26 astetta, mutta se ei haitannut iloani yhtään. Hangon keksi ratsastaa jälleen!
Karjalainen minussa tervehti iloiseen tapaan kaikkia ja pölpötteli joulutauon kuulumiset. Varsinaissuomalainen minussa oli hiljaa. Sitä nolotti karjalaisen käytös. ”Mennä nyt tuolla lailla nolaamaan itsensä höpöttelemällä turhia”, se jupisi ja koetti hillitä karjalaista. Karjalaisen mielestä taas ilon pitää saada näkyä. Ilo kasvaa jakamalla ja tarttuu kaikkiin. Varsinaissuomalaisen mielestä hymy riittää, jos on tarvetta näyttää iloaan, ja sitäkin pitää käyttää säästeliäästi. Sehän voi vaikka kulua. Karjalainen käski varsinaissuomalaisen olla hiljaa, mikä ei ollut tälle ollenkaan vaikeaa, sillä sehän oli ollut hiljaa koko ajan. Karjalainen kertoi, että ratsastaessa varpaat eivät palelleet yhtään, mutta tunnin jälkeen talliin tullessa varpaisiin iski kylmyys, joka kuitenkin lieveni jonkin ajan päästä. Varsinaissuomalaisen mielestä vähempikin selostus olisi riittänyt. Sen jälkeen karjalainen puhui varsinaissuomalaisen pyörryksiin, ja varsinaissuomalainen pyörtyi.
Kotimatkalla varsinaissuomalainen virkosi. Autossa oli mukavan lämmin, mikään paikka ei palellut. Se huomasi, että karjalaisen puhetulva oli laantunut asiallisiin mittoihin ja huokaisi helpotuksesta. Kotimatkalla pysähdyimme lähikaupassa ostamassa laskiaispullia. Ne olivat paikallisleipomon herkullisia pullia, joissa oli maukas pullataikina, kunnon pursaus kermaa ja sen alla salaisen reseptin mukaan valmistettu vadelmahillo. Niitä myytiin kahden kappaleen paketissa. Kumpikin sai omansa. ”Hyvää”, sanoi varsinaissuomalainen. ”Niin on”, sanoi karjalainen. Sitten ne molemmat olivat yksissä tuumin ihan hiljaa ja nuolivat kermaa suupielistään.
