Olen nyt ratsastanut liki neljä vuotta. Tänä aikana on vastaan tullut useita hevosia, joita olen rapsuttanut, taluttanut tai ratsastanut. Hevoselämäni on kohdannut viime aikoina kivikkoja, ja riemuntäyteiseen räsymattoon on tullut tummia raitoja. Harrastukseen on tullut mukaan uusi tekijä: kuolema. Hevosen ikä on lyhyempi kuin ihmisen ja monista vastaan tulleista löytyy toisinaan joku, joka jää jollain tavalla mieleen. Kun aikaa kuluu, näitä hevosia tulee vastaan useampia. Tämä johtaa väistämättä siihen, että jossain vaiheessa joku tällainen tuttu hevonen kohtaa matkansa pään.
Tässä blogissa esiintyneistä hevosista kaksi kohtasi matkansa pään ja yhdelle kävi paremmin, vaikka jonkin aikaa näytti huonolta. Muutama tippa on tirautettu myös etukäteen 24-vuotiaan punarautiaan ystäväni tähden. Arvostan yhteisiä hetkiämme entistä enemmän, kun tiedän ajan olevan rajallista. Lukiessani välillä yli 30-vuotiaista hevosista 24 vuotta tuntuu melkeinpä nuorelta. Suurin osa hevosista ei kuitenkaan yllä edes 25-vuotiaaksi asti. Niinpä ajatukset kulkevat välillä vuoristorataa tulevaisuudenuskon ja epätoivon välillä.
Jokainen näistä hevosista on ollut persoona omalla tavallaan. Geinan kanssa tulin heti juttuun, vaikka tapasimme vain kerran. Polskan kanssa meillä oli hyviä ja huonoja hetkiä, enkä suoraan sanoen ensin pitänyt sen tammamaisesta luonteesta kovin paljon, ja minusta sillä oli aivan kamala laukka. Sitten tajusin, että hoidettaessa äksy tamma on ratsastettaessa mitä rauhallisin ja luotettavin olento, jopa hieman laiska, mikä on ratsastuskoulussa vain etu. Sitä ei säikäyttänyt mikään, ja sillä voivat turvallisesti ratsastaa sekä lapset että aikuiset.
Viime vuonna olin muutaman kuukautta talliapulaisena isossa ratsastuskoulussa ja siellä joutui vastatusten sen tosiasian kanssa, että hevoset vaihtuivat. Ensimmäinen on aina pahin, niin tässäkin tapauksessa. Muuan ikääntynyt ratsastuskouluponi sai lopullisen tuomion ja käytiin hakemassa eräänä aamuna pois. Se ei ehtinyt syödä aamuheiniään. Syömättä jääneen heinäkasan näkeminen mylläsi sisuksia hetken aikaa. Yhdessä hetkessä poni saa aamuheiniään, toisessa hetkessä sitä ei enää ole. Jää vain kasa heinää. Ja koska se kuitenkin on vain heinää, se annetaan viereisen karsinan hevoselle, joka mutustelee sen tyytyväisenä miettimättä, mistä se tuli ja minne sen edellinen syöjä meni. Jauhaminen seisahtuu hetkeksi, se katsoo hullun näköisenä ihmistä ihmetellen, mikä tuolle nyt tuli.
