Tunneilla laukataan silloin tällöin lyhyitä pätkiä. Laukkataipaleeni aikana olen melko harvoin pystynyt laukkaamaan rauhallisin mielin. Kesällä jännitän vähemmän, kun hevoset ovat yleensä rauhallisempia. Ensimmäiset laukat laukkasin hevosella, jolla on varsin epämukava laukka, sellainen tiheä ja töksähtelevä. Siinä pomppiessa tuli kerran jos toisenkin mieleen kysymys, että tämänkö pitäisi olla mukava askellaji. Kaarteeseen tullessa olin varma, että sinkoudun selästä ulkokaarteen suuntaan. Kyseisellä hevosella laukannosto ei yleensä onnistunut, koska meistä kumpikaan ei erityisesti pitänyt siitä. Todellisen yrittämisen sijasta muka-yritin. Avut olivat kyllä paikallaan, mutta tahtotila ei. Henkinen lukko päässä säteili pohkeisiin saakka. Laukkamörkö oli syntynyt.
Viime kesänä sitten yllättäen ratsastinkin hevosella, jolla on oikeasti mukava laukka: sellainen laajan laakea ja pyöreän pehmeä. Kuin aalloilla keinuisi. Lakkasin jännittämästä laukannostoja. Laukkamörkö oli selätetty – ainakin hetkeksi. Syksy tuli varsin myöhään, mutta hevosissa sen huomasi jo aiemmin. Lämpimien ilmojen vaihtuessa viileämpiin hevosetkin piristyivät. Tämä hevonen oli tavattoman innoissaan aina laukkaamisesta, se ei malttanut nahoissaan pysyä odottaessaan merkkiä. Niinpä laukastakin tuli aina vain reippaampi, kunnes eräänä päivänä se oli liikaa. Sain sellaisen kyydityksen, että menin kalpeaksi kuin lakana ja kädet tärisivät loppuillan. Mörkö palasi ilkkumaan. Kuten kaikki möröt, tämäkin näyttää suuremmalta talven pimeinä iltoina ja tuntuu suorastaan katoavan kesäisin. Periaatteenani on, että möröille ei anneta periksi, joten seuraavalla viikolla laukkasin urheasti samalla hevosella – taas lähes yhtä lujaa. Aina olen laukannut, kun sitä on ohjelmassa ollut, vaikka kuinka sydäntä kylmäisi. Opettajalla on onneksi huomiokykyä, ja sen jälkeen olen saanut rauhallisen vanhan herrasmieshevosen (kuvassa) ratsukseni.
Ikääntyneellä gentlemannilla ei ole enää tarvetta todistaa mitään kenellekään, joten hänen selässään meno sujuu suuremmitta yllätyksittä. Siitä huolimatta ensimmäinen laukka noiden kyytien jälkeen hermostutti. Ratsastajan hermostuminen tarttuu hevoseenkin, mutta tällä kertaa se oli meistä kahdesta rauhallisempi ja tuntui sanovan minulle: ”Älä hermoile, kyllä se hyvin menee.” Ja kyllähän se menikin. Huokaisin helpotuksesta, kun sain ratsastaa rauhallisen, hallitun laukkaosuuden. Mörkö on nuijittu taas pienemmäksi, mutta se on siellä edelleen. Voi olla, että kamppailen sen kanssa vielä pitkään. Luultavasti siitä kuullaan vielä, ja tämän blogin lukijat pääsevät aitiopaikalta seuraamaan kamppailua.
