Kaikkein parhaita hetkiä ratsastuksessa ovat ne hetket, kun saa ensi kertaa tai ainakin ensimmäisiä kertoja jonkin asian toimimaan. Aina tulee opittua jotain pientä, harvemmin suuria elämyksiä, mutta niitäkin tulee joskus. Ne suuret elämykset eivät yleensä ole mitään yksittäisiä ratsastuksellisia seikkoja vaan pitkän harjoittelun ja ehkä vähän onnenkin aikaansaannosta. Edistymisen ja harjaantumisen myötä eräänä onnekkaana hetkenä asiat vain loksahtavat paikalleen. Onnistuminen on niin upea tunne, että sillä elän pitkään. Silloin on ikään kuin palkkapäivä: kaikki se harjoittelu on kannattanut ja se hetki muistuttaa, minkä vuoksi ratsastus on niin mahtavaa. Sen avulla jaksaa jatkaa.
Tällä hetkellä ne superhienot hetket ovat minulla sitä, että saan hevosen rentoutumaan ravatessa. Sitä ei vielä tapahdu kovin usein, mutta silloin se tuntuu sitäkin hienommalta. Sellainen hetki oli jokin aika sitten, kun löysin pomppuravisen silakankapean hevosen kanssa yhteisen rytmin. Olen aiemmin tuntenut hieman heiluvani sen selässä, sillä ravi tuntuu jotenkin epätasaiselta. Nyt kuitenkin löysimme hetkeksi yhteisen sävelen ja huomasin, että hevonen alkoi rentoutua ja laskea päätään, kulki oikein nätisti. Päässäni tuntui humaus ja hihkuin ”Vau, tämä toimii!”. Suora yhteys oli syntynyt, aika tuntui hidastuvan kuin kaikki tapahtuisi hidastetussa filmissä. Pomppuinen ravikin tuntui jotenkin mukavammalta kuin yleensä.
Tämä vaihe kestää noin puolen kierroksen ajan. Sen jälkeen asiat alkavat mennä pieleen. Seuraavaksi alan miettiä, miten saisin pidettyä rytmin ja alan jo valmiiksi jännittää, milloin palaan heilahteluun ja lumous haihtuu. Oikeasti lumous haihtuu jo sillä hetkellä kuin alan murehtia näitä. Vaikka se hetki menee, onnistumisen hetki on ollut olemassa ja sen humala jää päähän koko loppuillaksi. Niitä muistelee mielellään vielä viikkojenkin kuluttua. Sellaisten jälkeen aina tuntuu, että vaivannäkö ei ole mennyt hukkaan.
Kun sellainen tilanne sitten pääsee syntymään, olen usein sitä mieltä että haluaisin lopettaa tunnin siihen paikkaan ja sellaiseen onnistumiseen. Pedagogit sanovat, että onnistumiseen olisi hyvä lopettaa, mutta minulla on vielä yksi syy lisää: minulta menee niin pasmat sekaisin, että lakkaan keskittymästä. Huomaan ajattelevani, että tästä hetkestä lähtien tunti voi enää mennä huonompaan suuntaan. Kun niin ajattelee, niin varmasti käykin. Erityisesti laukannosto, jossa muutenkin sähellän aivan liikaa, menee pieleen. Se ei kuitenkaan haittaa. Seuraava laukannostoharjoitus tulee jo seuraavalla tunnilla, mutta seuraava samanlainen onnistumisen hetki voi antaa odottaa itseään monta kuukautta.
