Ratsastamista oppii lukemalla yhtä vähän kuin pyörällä ajamista. Aina, kun olen jonkun kirjan lukenut tai tietoa hakenut, huomaan että periaatteessa asia on niin, mutta käytännössä ei. Hevosissa on yhtä paljon yksilöitä kuin meissä ihmisissä. Tietynlainen kansanluonne tai rodullinen piirre voi hyvinkin olla läsnä. Esimerkiksi arabi ja suomenhevosyksilö ovat todellisuudessa yhtä vähän oppikirjan mukaisia rodullisia stereotyyppejä kuin käsitys, että suomalainen on puhumaton halonhakkaaja, joka nauttii marjastuksesta.

Sama pätee hevosen kanssa keskusteluun eli apuihin, tällä kertaa sain huomata sen raipan käytön osalta. Hevoset ovat erilaisia. Ensin haluan korostaa, että raippa ei ole rangaistusväline. Vain ihmisillä on raipparangaistuksia. Raipalla napautus vastaa tilannetta, jossa äiti pyytää ensin tekemään jotain ja jos ei pyydetty asia pian tapahdu, äiti korottaa ääntään ja sanoo: ”Eikö sana kuulu vai eikö se tehoa?” Tähän mennessä olen ratsastanut kahdenlaisilla hevosilla: virkeillä ja herkillä, jotka eivät tarvitse yhtään lisäyllykettä, toisaalta taas niillä jotka ovat pitkällä ratsastuskouluhevosen urallaan oppineet luistamaan tehtävistään aina silloin tällöin, jos tilaisuus tarjoutuu. Jälkimmäisille olen yleensä saanut ohjeeksi käyttää viimeisenä keinona nasakkaa raipanheilautusta. ”Kuin kärpästä tappaisi” tai ”parempi yksi, joka menee perille kuin viisi puolitehoista läpsäytystä” ovat olleet tuttuja ohjeita. Minulla on ollut hiukan vaikeuksia hennota läiskäistä hevosta raipalla, mutta usein on kuitenkin niin, että pari tehokasta napautusta antamaan joutunut ratsastaja ei ole enää lopulta joutunut käyttämään raippaa ollenkaan, sillä hevonen tietää ilmankin että tämän ratsastajan kanssa ei auta lusmuilla. Viimeistään ohjien siirtäminen yhteen käteen tehoaa, ravi tai laukka irtoaa ennen kuin raippa läsähtää. Joten yllättäen vähemmän onkin enemmän, kyse on uskottavuudesta. Hentomielisyydestä johtuen olen kuivaharjoitellut oikeaa tapaa kotona. Pitäähän minun olla uskottava!

Ratsastuskoululaisen elämän ilo ja vaikeus on erilaiset hevoset. Juuri kun opit ymmärtämään yhtä, et tajua toista. Vastaan tuli nyt sitten hevonen, joka sai minut hetkeksi ymmälleen, sillä piti unohtaa kaikki, mitä olen oppinut raipan käytöstä. Kyseinen hevonen tarvitsee ennemmin viisi puolitehoista kuin yhden napakan kosketuksen, tai se lopettaa yhteistyön. Pelkillä pohkeilla ja äänelläkään ei kuitenkaan aivan pärjää, en ainakaan minä sen kanssa. Kun asiaa oikein ajattelin, tilanne sopii sittenkin kokonaiskuvaan. Mustan ja valkoisen väliin on ilmestynyt harmaan sävy, kahden erityyppisen ryhmän välimuoto.

P.S. Jos haluat harjoitella uskottavuutta, suosittelen Star Trekin sarjaa Voyager, jossa kapteeni Katherine Janeway on uskottavuuden ruumiillistuma. Kun hän sanoo, että mieluummin räjäyttää oman aluksensa kuin luovuttaa siitä neliösenttiäkään hyökkääjille, hän on hyvin uskottava. Kun en saa hevosta ruotuun, kysyn itseltäni mitä kapteeni Janeway tekisi ja kas, asenne tarttuu minuun ja hevonen alkaa kiltisti tehdä, mitä pyydän.