Viime vuonna tammikuussa putosin ensimmäisen kerran elämässäni satulasta. Eilen oli toinen kerta. Ei tarvittu kuin pieni yllättävä liike ja sen jälkeen tiukka kurvi. Mitä lie hevonen säpsähti. Löysin itseni makaamasta kaulalta ja keskipakoisvoima viimeisteli työn.
Ratsastuksenohjaajalla on pelisilmää. Ratsastuskoulussamme kentän keskellä ohjeita antava nuori nainen on oikeassa ammatissa. Kun tipuin, selkäytimestä ajatus oli että tämä oli nyt tässä, minä lähden kotiin. Sanoin sen ääneen ja tajusin saman tien, että jos nyt vien hevosen talliin, se oppii että kannattaa järjestää ratsastaja alas niin pääsee talliin. Niinpä hain jakkaran. Ohjaaja suositteli samaa – paitsi hevosen, myös itseni tähden. Että ei lopeteta epäonnistumiseen. Nousin selkään, mutta putoamisen aiheuttama tärsky sai olon tuntumaan aralta. Menin käyntiä kentän keskellä ja kokoilin itseäni.
Muutaman minuutin kuluttua opettaja maanitteli minut ratsastamaan muutaman ravisiirtymän. Ihan vain muutaman askelta. No ehkäpä minä muutaman askelta täällä kestän, ajattelin. Opettajan asenne tuntui sanovan: ”Sinä osaat, sinä uskallat. Vaikka ihan vähän vain. Pääasia, että ei pidä lopettaa ikävään kokemukseen, sillä silloin se saa mielessäsi suhteettomat mittasuhteet.”
Hevonen oli tilanteessa mukana. Se lähti kauniisti raviin korvat hörössä. Parin ravisiirtymän jälkeen huokaisin helpotuksesta. Ei se ollutkaan niin kamalaa. Hevonen käyttäytyi täydellisen mallikelpoisesti aivan kuin mitään ylimääräisiä kuvioita ei olisi koskaan ollutkaan. Ravipätkät pitenivät, rentouduin. Seuraavaksi muutama laukka-askel, ja aloin jo unohtaa järkytykseni.
Kun pääsin rytmiin mukaan ja menin lopputunnin siinä missä muutkin, shokin aiheuttanut välikohtaus jäi koko ajan kauemmas taakse ja pieneni kuin loittoneva kaupungin siluetti kesälomareissulle lähtiessä. Se haalistui hiljalleen pieneksi jutuksi, josta pääsin kokonaan yli. Päällimmäiseksi jäi hyvä mieli. Taitava ohjaaja oli maanitellut minut takaisin tehtävien tasalle. Ja mikä taitavinta, hän sai minut ajattelemaan että tein sen ihan itse. Oli voittajaolo!
Jos olisin jäänyt kävelemään kentän keskelle lopputunniksi tai jättänyt leikin sikseen, olisin kotona potkinut itseäni takamukseen. Mikään ei harmita minua niin kuin se, että omaa tyhmyyttäni tai pelkuruuttani luovutan ja lakkaan yrittämästä. Aina pitää yrittää sen mitä näillä lahjoilla pystyy, tai peiliin ei ole katsomista.
Mieleen tulee tapaus parin vuoden takaa. Vauhdikas suomenhevonen teki hyvin samanlaisen tempun. Silloinkin roikuin kaulalla, mutta sain punnerrettua itseni takaisin satulaan putoamatta. Singahduksen jälkeen pääsi itku ja tärisin pitkään vielä tunnin päätyttyä.
Oivalsin, että en enää pelkää laukkaamista enkä putoamista.
Laukkamörköön auttaa se, että ratsastaa ja ratsastaa. Tasapaino ja refleksit kehittyvät. Tulee tunne siitä, että tilanne on hallinnassa.
Mitä putoamiseen tulee, sain havaita että putoamisen pelko olikin ollut pahempaa kuin itse putoaminen. Pahin tapahtui, eikä se ollutkaan niin pahaa kuin pelkäsin. En sinkoutunut laajassa kaaressa vaan putosin melko pehmeästi selälleni hankeen. Turpaani sain, mutta se kuuluu lajiin.
Kuva: Pexels.com-kuvapankki
