Koruharrastukseni alkaa olla kohtalaisen tunnettua hevosharrastuspiireissä. Korut olivat ennen hevosia, ja varmaan tulevat aina olemaan osa minua. Olen mahdollisuuksien mukaan pyrkinyt yhdistämään korut hevosjuttuihin, ja nyt tarjoutui yksi sellainen mahdollisuus. Koska ratsastuskilpailuissa luokka nimetään sponsorin mukaan, voidaan sanoa että minulla oli kisoissa oma luokka. Se tuntuu ajatuksena aika huikealta. Prix de Ellikki, tai niin kuin minä sen haluan kirjoittaa: Prix d’Ellikki. Olen kielioppiniuho myös ranskaksi.
Kymijoen Ratsastajat lähestyi minua kysyen, olisiko minulla lahjoittaa palkintokoruja yhteen ratsastusluokkaan. Luokaksi valikoitui kouluratsastuksen junioriseuramestaruusluokka, sillä kouluratsastus on minulle tutumpaa kuin esteet. Luokassa ratsastettiin helppo C -ohjelma. Mestariksi ja kakkoseksi ratsastivat sisarukset Nella ja Jasmin Mäkelä. Luokkavoiton vei Titta Tihula. Ratsastus tunnetaan tyttöjen lajina, joten korujen suunnittelu ei ollut erityisen vaikeaa. Vaaleanpunainen on takuuvarma valinta. Mestari sai juuri tätä päivää varten tehdyn korusetin, toisille löytyy kauniit korut ehtymättömästä varastostani. Kuten kaikki koruharrastajat, minullakin on se ongelma, että niitä kertyy. Korun tekeminen on se kivoin vaihe ja sitten ne yleensä päätyvät säilöön tai äidille.
Onnittelut mestarille! Valkea poni oli kovasti epäluuloinen palkintojenjaossa. Liehuvat ruusukenauhat olivat ponin mielestä jotain, mitä on parasta olla päästämättä liian lähelle. Jonkin ajan kuluttua palkitsijat tulivat siihen tulokseen, että ponin ei tarvitse ottaa ruusuketta korvan juureen, sen saa kiinnitettyä myös satulaan.
