Kun ensimmäisen kerran kuulin, että on olemassa jouhikoruja, koko ajatus tuntui suorastaan omituiselta. Miten kummasta jouhia voi käyttää korussa? Internetistä etsin muutamia kuvia jouhikoruista, ja rehellisesti sanoen hyvin harva niistä näytti erityisen kauniilta. Ja kun korun koko olemassaolon tarkoitus on olla kaunis, jouhi ei sopinut kuvaan ollenkaan. En ole varmaan ainut, jonka mielessä sanojen jouhi ja koru yhteensovittaminen vaatii hieman totuttelua.
Jouhikorut ovat täysin toisenlaisia kuin muut, koska lähtökohtaisesti kauneus tulee katsojan silmästä ja niillä on heti tunnearvoa. Oman hevosen jouhet ovat aina kauniita omistajansa mielestä. Sillä ei ole väliä, miltä ne jouhet näyttävät vaan sillä, että niitä on. Jouhikoru muistuttaa hevosystävästä, ja näin ystävä kulkee ikään kuin aina mukana. Hiukan samasta asiasta on kyse, kun isä tai äiti esittelee lapsen piirrosta ja kertoo ylpeänä, miten Pirjo-Petteri on niin taiteellinen ja osaa piirtää paljon paremmin kuin nelivuotiaat yleensä, vaikka ulkopuolisen mielestä piirustus ei ole mitenkään sen ihmeellisempi kuin muutkaan.
Sittemmin olen osittain huomannut olevani väärässä. Jouhikoruissa on kaikissa se jouhinippu, mutta sen lisänä korussa olevia yksityiskohtia voi muokata loputtomiin. On eri asia tehdä tukevista ja paksuista häntäjouhista kuin hennommista ja taipuisammista harjajouhista. Onnistunut jouhikoru kertoo sekä ihmisen että hevosen persoonasta, lisäksi osien värit sointuvat yhteen. Kehitys on vasta aluillaan, ties mitä on vielä tällä saralla tulossa. En ehkä ryhdy sovittamaan yhteen jouhia valkokultaisten timanttisormusten kanssa, mutta jotain innovaatioita varmasti syntyy aikanaan. Ratsastusseuran myyjäisissä alkuviikolla jouhikoristeiset avaimenperät olivat suosittuja. Syytä ei tarvinnut ihmetellä: olihan se jotain, kun sai omasta suosikkiratsustaan pienen palan mukaansa kotiin.
