Kun idea iskee, se ei jätä rauhaan. Helmikannukset olivat olevinaan niin loistava idea. Olen seuratason kouluratsastuskilpailuissa katsonut, miten nuoret kilpailijat lainaavat toisiltaan lyhyitä kannuksia, koska sääntöjen mukaan kannukset pitää olla helppo C -tasolta alkaen. Niitä ei kuitenkaan tunneilla käytetä, joten moni haluaa kannusten tapin olevan mahdollisimman lyhyt, jotta ei tottumattomuuttaan vahingossa aiheuttaisi hevoselle kipua. Kaikki eivät edes omista kannuksia, kun niitä tarvitaan vain kerran tai kaksi vuodessa.
Kannusruljanssia katsellessani ajattelin, että kun jonain päivänä olen riittävän pitkällä kisatakseni helppoa C:tä, haluan tehdä itse mahdollisimman hevosystävälliset kannukset. Helminauha olisi uskoakseni tarkoitukseen sopiva ja siitä voisi tehdä tyylikkäät ja yksilölliset kannukset. Värväsin testikaveriksi minua kokeneemman juniorin, jonka palautteen perusteella voisin kehittää parhaat mahdolliset kannukset.
Tuumasta toimeen. Yksi ilta meni yhden kannuksen kanssa ja seuraavana päivänä sovitin sitä hänen saappaisiinsa. Sovimme, että kahden viikon kuluttua hän saa toisenkin juuri ennen seuraavia kilpailuja. Kaksi viikkoa on kuitenkin riittävän pitkä aika, että ehtii miettiä, mitä on tekemässä. Kaivoin esiin este- ja kouluratsastussäännöt, ja molemmissa luki että kannusten kuuluu olla sileää metallia. Se niistä kannuksista sitten.
Ymmärrän säännön siinä mielessä, että kun on selkeästi määritelty ”sileäpintainen metalli”, kukaan ei lähde sooloilemaan ja käytä vielä ikävämpiä kannuksia vain siksi, että ne ovat ihmisen mielestä kivat. Sitä kuitenkin ihmettelen, että lasten kisoissakin täytyy noudattaa niin orjallisesti kansainvälisen liiton määräyksiä, että kannukset ovat pakolliset helpoissa luokissa. Ruotsalaisten mallin mukaan ei tarvitse toimia joka asiassa, mutta tässä asiassa se voisi olla hyvä juttu. Ruotsissa nimittäin kannusten käyttö kansallisella tasolla ei ole pakollista.
